Suomalaisen kansanuskon sanakirja: muinaisille suomalaisille luonto oli kumppani ja pyhyys läsnä kaikkialla

Entisaikojen suomalaisille kansanusko ei ollut vain joukko uskomuksia vaan kokonainen tapa hahmottaa maailmaa. Tietäjät, maahiset, tontut ja kotonakulkijat olivat luonnollinen osa elämää. Kansanusko on kulkenut perimätietona arjessa, pyhissä rituaaleissa, mielikuvissa ja uskomuksissa aina tähän päivään asti.

Suomalaisen kansanuskon sanakirja luo kattavan kokonaiskuvan muinaisten suomalaisten maailmasta ja sen lainalaisuuksista: pyhistä eläimistä, jumalolennoista ja paikoista sekä magiasta ja arjen uskomuksista. Se näyttää, kuinka pyhyys oli läsnä kaikkialla, miten luonto ymmärrettiin kumppanina ja kuinka kristinusko ja pakanuus kietoutuivat yhteen kansanomaisessa ajattelussa.

Teos esittelee kosmologian ja ihmiskäsityksen suuria linjoja niin, että kansanuskon mosaiikkimaisuus ja kaleidoskooppimaisuus tulevat samalla näkyviin. Asiat on esitelty kansanuskon näkökulmasta ja ruohonjuuritasolle vietyinä; kansan on pitkälti annettu puhua omalla suullaan.

Teoksen yli 300 hakusanaa Aallottaresta zombiin ja öylättiin sisältävät myös tärkeimmät kalevalaiset nimet, paikat ja runoaihelmat. Suomalaisen perinteen ohella esitellään perusasiat saamelaisesta kansanuskosta.

Rajat tämän- ja tuonpuoleisen välillä haurastuivat

”Kosmoksen rakenteiden hetkellisesti murtuessa myös rajat tämän- ja tuonpuoleisen välillä haurastuivat. Suomessakin marraskuussa martaat eli vainajien henget kulkivat kodeissa. Vainajien vierailuilla oli mielekäs merkitys: näiden tuli toisaalta saada oikeudenmukainen osansa vuoden tuotosta ja toisaalta päästä säännöllisesti tarkastamaan, kuinka taloissa on eletty ja esivanhempien perinteitä noudatettu.”

”Vanhakantaisen perinteen mukaan lintukodossa asui kääpiöitä. Muuthan eivät olisi taivaan ja maan rajaan mahtuneetkaan siellä, missä kovera taivas kaareutuu maahan kiinni. Ainoan särön lintukodon kääpiöasukkaiden auvoisaan tilaan toi jatkuva kahinointi kurkien kanssa.”

”Lemmenkylpyjä tehtiin pääasiassa naimattomaksi jääneille naisille, sillä naisille naimisiin ’pääseminen’ oli usein ainoa keino päästä kiinni sosiaalisesti hyväksyttyyn asemaan. Jos tytölle ei näyttänyt ilmaantuvan kosijaa, oli usein syytä epäillä myös inhimillistä pahantahtoisuutta onnettomuuden taustalla.”

”Metsänpeitto on vaarallinen tila, johon ihminen tai eläin saattoi joutua esimerkiksi metsänhaltijan jälkiä seuratessaan ja eksyessään metsään. Tällöin ihminen menetti kommunikaatioyhteyden tämänpuoleiseen, huudot eivät kuuluneet puolin tai toisin eivätkä kanssaihmiset voineet nähdä kadonnutta.”

Risto Pulkkinen & Stina Lindfors
Suomalaisen kansanuskon sanakirja
ISBN 978-952-495-405-1
Gaudeamus 2016

Kirjoittajat

Risto Pulkkinen on uskontotieteessä väitellyt teologian tohtori sekä uskontotieteen ja pohjoisen etnografian dosentti. Hänen erityisalansa on pohjoinen, erityisesti suomalainen ja saamelainen kansanusko.

Stina Lindfors on peruskoulunopettaja ja kansanperinteeseen perehtynyt, uskontotieteestä valmistunut filosofian maisteri.

Tervetuloa Helsingin kirjamessuille seuraamaan kirjaan liittyvää keskustelua

Perjantaina 28.10.2016 klo 13.00–13.30, Kirjakahvila

Suomalaisen kansanuskon sanakirja

Muinaisten suomalaisten maailmankuva oli pyhiä eläimiä, jumalolentoja ja paikkoja sekä magiaa ja arjen uskomuksia. Pyhyys oli läsnä kaikkialla, luonto ymmärrettiin kumppanina ja kristinusko ja pakanuus kietoutuivat yhteen kansanomaisessa ajattelussa.
Risto Pulkkista ja Stina Lindforsia haastattelee Pasi Heikura.

Lisätietoa kirjasta (mm. sisällys) Gaudeamuksen verkkosivuilta.

Arvostelukappaleet:
outi.kitti@gaudeamus.fi