Rehevöityminen ja sinilevä piinaavat Itämerta – WWF:n asiantuntijat kertovat, miten rehevöitymistä voidaan hillitä

Aurinko paahtaa, mutta uimaan ei voi mennä: meri- ja sisävesialueilla on havaittu huomattavan paljon ihmisille ja eläimille haitallista sinilevää. Lämpimien sääolosuhteiden vuoksi sinilevähavaintoja on tehty enemmän kuin tyypillisesti tähän aikaan kesästä. Sinilevän määrän lisääntymiseen vaikuttavat muun muassa vesien rehevöityminen ja ilmastonmuutos. Itämeren rehevöitymistä voidaan kuitenkin ehkäistä esimerkiksi vesienhallinnalla, jolla vähennetään ravinteiden valumista mereen.

Sinilevää eli syanobakteeria on Suomen vesissä luonnostaan, ja sinileväesiintymät kuuluvat Itämeren vuotuiseen sykliin. Sinilevä tarvitsee kasvaakseen valoa, lämpöä ja ravinteita, ja tyynellä säällä levämassat nousevat pintaan isoiksi lautoiksi. Sinilevän yleistyminen ja sen määrän kasvaminen Itämeren alueella on ihmisen toiminnasta johtuvan ravinnekuormituksen lisäksi kytköksissä myös ilmastonmuutokseen. Ilmastonmuutoksen myötä sinilevää on Itämeressä yhä kauemmin, ja kasvustot ovat laajempia ja paksumpia kuin aikaisemmin.

Mistä Itämeren rehevöityminen johtuu?

• Rehevöitymisen perimmäinen syy on ihmisen toiminnasta peräisin oleva ravinnekuormitus: Itämereen on valunut vuosikymmenien ajan ravinteita, kuten fosforia ja typpeä.
• Valtaosa ravinnekuormasta on peräisin maa- ja metsätaloudesta. Ravinnekuormaa aiheutuu myös teollisuudesta, kotitalouksien jätevesistä ja liikenteestä aiheutuvasta ilmalaskeumasta.
• Ilmastonmuutoksen vaikutukset, kuten kuivuus ja lisääntyneet sateet, lisäävät maa- ja metsätaloudesta Itämereen huuhtoutuvien ravinteiden määrää.
• Meren luonnolliset prosessit voimistavat rehevöitymisen vaikutuksia: rehevöitymisen seurauksena levien ja vesikasvien määrä lisääntyy, vesi samentuu ja merenpohjan happitilanne heikkenee. Itämeressä tapahtuu ulkoisen kuormituksen lisäksi myös sisäistä kuormitusta: hapettomissa oloissa Itämeren pohjasta vapautuu sinne jo aiemmin varastoitunutta fosforia, minkä lisäksi levät ja vesikasvit kerryttävät kuollessaan pohjaan fosforia entisestään, ellei ulkoista kuormitusta saada vähennettyä.
• Rehevöityminen uhkaa vesiluonnon monimuotoisuutta, sillä monet lajit kärsivät veden samentumisesta ja rehevöitymisestä. Lisäksi pohjaeläimet ja kalat kärsivät pohjien hapettomuudesta.

Itämerta kuormittaa rehevöitymisen lisäksi myös ylikalastus, vieraslajien lisääntyminen, öljykuljetukset ja lisääntynyt laivaliikenne. Lisäksi mereen päätyvä muoviroska on uhka meren ekosysteemille. Muovijäte on ongelma myös Itämerellä, ja Suomen rantojen on arvoitu olevan Itämeren roskaisimpia. WWF:n suojeluasiantuntija Iiris Kokkonen muistuttaa, että jokainen ihminen voi auttaa Itämerta esimerkiksi huolehtimalla jätteiden asianmukaisesta hävittämisestä.

”Rantojen muoviroskista tyypillisimpiä ovat ruoka- ja juomapakkaukset sekä tupakantumpit”, Kokkonen kertoo.

Herkkä Itämeri ja sen lajit kärsivät rehevöitymisestä

Itämeri on pieni ja matala meri, jonka hitaasti vaihtuva vesi on sekoitus jokien tuomaa makeaa vettä ja suolaista valtamerivettä. Vain harvat lajit viihtyvät Itämeren murtovedessä, joka on monille makean veden lajeille liian suolaista ja valtamerilajeille puolestaan liian makeaa. Moni Itämeren laji kärsii elinympäristönsä heikosta kunnosta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Lämmennyt merivesi ja matala suolapitoisuus muuttavat vedenalaisen kasvillisuuden ja kalojen elinoloja. Rehevöityminen uhkaa esimerkiksi meriajokasta, joka on yksi Itämeren avainlajeista. Se muodostaa merenpohjaan niittyjä, joiden suojissa moni laji elää.

Näin rehevöityminen vaikuttaa Itämeren kalakantoihin

Rehevöitymisellä ja vesien lämpenemisellä on sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia Itämeren kalakantoihin. Suoria vaikutuksia ovat WWF:n suojeluasiantuntija Matti Ovaskan mukaan esimerkiksi kalojen kutu- ja elinalueiden liettyminen, ja epäsuoria esimerkiksi ravintoverkoissa tapahtuvat muutokset ja veden suolapitoisuuden väheneminen.

Veden samentuminen, kasviplanktonin määrä ja pohjakasvillisuuden muutokset ovat muuttaneet kalojen luontaista elinympäristöä. Lämpimiä vesiä suosivat parvikalat, kuten särkikalat ja kolmipiikki hyötyvät rehevöitymisen ja vesien lämpenemisen aiheuttamista muutoksista. Sen sijaan viileää ja hapekasta vettä suosivat lajit, kuten siika, kärsivät. Silakat ja turskat kärsivät rehevöitymisen ja lämpenemisen yhteisvaikutuksesta, sillä ne muuttavat kalojen vaatimia lisääntymispaikkoja.

”Suuri osa Itämeren turskan tärkeimmistä lisääntymis- ja elinalueista on jo menetetty syvien pohja-alueiden hapettomuuden vuoksi”, Ovaska kertoo.

Monet taloudellisesti ja ekosysteemien kannalta tärkeät lajit ovat Ovaskan mukaan taantuneet hälyttävästi. Turskakannat ovat pohjalukemissa, ja silakkakantojen tilanne on huolestuttava. Itämeren pääaltaan, Suomenlahden ja Pohjanlahden silakkakannat ovat laskeneet tavoitetason alapuolelle.

”Ihmisen aiheuttamilla muutoksilla on merkittäviä, jopa peruuttamattomia vaikutuksia niihin Itämeren murtovesissä eläviin lajeihin, jotka elävät jo muutenkin mukavuusalueensa rajoilla”, Ovaska sanoo. 

Rehevöitymisestä ja vesien lämpenemisestä kärsivien kalakantojen tulevaisuuteen vaikuttaa myös kalastuksen säätely ja vesiluonnon monimuotoisuuden suojeleminen

Rehevöitymistä voidaan ehkäistä vesienhallinnan avulla – WWF:llä on Länsi-Uudellamaalla jo 25 vesienhallintakohdetta

Yksi keino vähentää Itämeren rehevöitymistä on vesien suojeluun liittyvä vesienhallintatyö, jonka avulla vähennetään maalta, esimerkiksi maa- ja metsätaloudesta, tulevaa ravinnekuormitusta. Runsaiden sateiden yleistyminen on lisännyt tulvien määrää. Maa- ja metsätalousalueilla tulvat huuhtovat maaperässä olevat ravinteet herkästi ojiin ja jokiin, joista ne päätyvät lopulta Itämereen.

Ojia ja uomia on suoristettu vuosikymmenten saatossa maankuivatuksen tehostamiseksi. Tämä on johtanut siihen, että vedet ja niiden mukana kulkeutuvat maa-ainekset ja ravinteet valuvat pelloilta, metsistä ja asutusalueilta liiankin tehokkaasti jokiin ja niiden myötä Itämereen. Vesienhallinnalla pyritään ennallistamaan valuma-alue takaisin luonnonmukaisempaan muotoon, jolloin vedenpidätyskyky kasvaa ja veden virtaamisnopeus hidastuu. Peltojen tulvimista ehkäistään esimerkiksi rakentamalla kaksitasouomia, joiden tulvatasanteille vesi pääsee nousemaan sen sijaan, että se tulvisi pelloille. Myös kosteikkojen rakentaminen on tehokas keino estää ravinteiden päätymistä Itämereen.

”Vesienhallinnan merkitys tulee korostumaan entisestään tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutoksen myötä etenkin runsaat talvisateet lisääntyvät. Kun vesienhallintaa parannetaan riittävästi, maalta Itämereen päätyvä ravinnekuormitus vähenee, WWF:n suojeluasiantuntija Viivi Kaasonen kertoo.

WWF on rakentanut viiden vuoden aikana noin 25 vesienhallintakohdetta Länsi-Uudenmaan alueelle. Vesienhallintatyö vähentää vesistökuormitusta alueen jokivesistöissä, ja estää siten ravinteiden kulkeutumista Itämereen.

Haastattelupyynnöt:

Heidi Volotinen
Viestinnän asiantuntija, WWF Suomi
[email protected]
050 476 7813