|
|
Pikkuhäiveperhonen. |
Edelliseen uhanalaisarviointiin verrattuna maamme perhoslajiston määrä on kasvanut 157 lajilla. ilmastonmuutoksen seuraukset alkavat näkyä jo laajassa mittakaavassa perhoslajistossamme, sillä 2000-luvulla Suomen perhoslajisto on muuttunut melkoisesti. Moni aikaisemmin harvalukuinen eteläinen perhoslaji on levinnyt etelästä ja kaakosta Suomeen ja moni aiemmin ilmastollisista syistä Suomesta hävinnyt laji on palannut takaisin. Sen sijaan pohjoinen ja suolajisto kärsivät, ja niiden levinneisyysalueet siirtyvät kohti pohjoista. Avoimien paahdeympäristöjen perhoslajiston uhanalaisuustilanne on puolestaan huolestuttava.
Vuonna 2000 Suomesta tunnettiin 2 402 perhoslajia, ja uuden uhanalaisarvioinnin valmistuessa joulukuussa 2010 lajiluku oli kasvanut 2559 perhoslajiin. Kymmenen vuoden aikana maamme perhoslajisto on kasvanut 6,5 prosentilla. Yli 100 lajin kohdalla tämä lisäys on todellista, eteläisten lajien levittäytymistä pohjoisemmaksi.
Tapahtuneet muutokset ovat niin suuria, että samalta paikalta vuosina 1990 ja 2010 kerättyjen valopyydysnäytteiden on vaikea uskoa olevan samalta paikalta. Maan eteläosissa yksittäisten vakiopaikoilla pidettyjen pyydysten vuosittainen lajimäärä on noussut 20–25 prosenttia kahdessakymmenessä vuodessa ja osa valtalajeista on tulokkaita. Esimerkiksi kaakkoisimman Suomen aiemmat harvinaisuudet, kuten oliivikiiltoyökkönen ja koruyökkönen, kuuluvat nyt alueella kaikkein yleisimpien lajien joukkoon ja ne ovat levittäytyneet Saaristomereltä Ilomantsiin saakka.
Koruyökkönen kuului vuoden 2000 arvioinnissa huomattavan suppean esiintymisen takia silmälläpidettävien lajien joukkoon, mutta uudessa arvioinnissa se poistettiin Punaisesta kirjasta. Samoin perustein Punaisesta kirjasta poistettiin useita muitakin perhoslajeja. Esimerkiksi etelämpänä paikoin merkittäviä metsätuhoja toukkina aiheuttavat kultaperä, havununna ja villakarvajalka ovat jo etelärannikolla yleisimpien perhosten joukossa. Kultaperä katosi 1960-luvun alussa meiltä 35 vuodeksi.
Nopeasta ja näkyvästä leviämisestä hyviä esimerkkejä ovat isot päiväperhoset. Kaakkois-Suomen entiset harvinaisuudet keisarinviitta, haapa- ja karttaperhonen esiintyvät jo Etelä-Lapissa. Näyttävin uustulokkaamme on pikkuhäiveperhonen, joka levisi 700 kilometriä Liettuasta pohjoiseen noin 15 vuodessa, ja on nykyisin jokseenkin yleinen maamme eteläosissa.
Vuonna 2010 uhanalaisarviointi tehtiin yhteensä 2313 lajista. Niistä uhanalaisiksi luokiteltiin 384 lajia (16,6 %), silmällä pidettäviksi 281 lajia ja hävinneiksi 19 lajia. Punaisen listan taksonien määrä kasvoi yhteensä 298 lajilla ja hävinneiden määrä laski 6 lajilla.
Suuri osa uhanalaisuuden muutoksista oli laskennallisia eli arviointikriteerien muutoksista johtuvia. Monet pienialaisten elinympäristöjen lajit siirtyivät korkeampiin uhanalaisuusluokkiin, koska ruutukohtaisen levinneisyysalueen minimikoko pienentyi 25km2:sta nykyiseen 4km2.
Moni pohjoisen havumetsävyöhykkeen tyyppilaji on nopeasti harvinaistunut Etelä- ja jopa Keski-Suomessa. Esimerkiksi vielä 1990-luvun alussa Etelä-Suomessakin aivan yleisiä metsäpohjanmittaria ja pensasmittaria voi luonnehtia yleisiksi enää Vaasa-Joensuu-linjan pohjoispuolella. Ne ovatkin nykyään silmälläpidettäviä lajeja.
Sama kehityskulku näkyy myös soiden ja tuntureiden lajistossa. Tuntureiden ilmasto-olosuhteissa tapahtuneet muutokset ovat ilmeinen syy perhoslajiston taantumiseen, sillä lajit ovat harvinaistuneet etenkin eteläisillä tai vaihtoehtoisesti matalammilla tuntureilla. Suolajistonkin kohdalla taantuminen tapahtuu etelästä alkaen, missä ojitus ja turpeenotto ovat aiheuttaneet suurimman osan suolajiston taantumisesta sekä lisänneet yhä eristyneempien avosoiden lajiston häviämisuhkaa.
Kaikkein heikoimmin menee edelleenkin paahdeympäristöjen lajeilla. Vaikka ilmaston lämpenemisen olisi pitänyt hyödyttää paahdelajistoa, merkkejä tilanteen paranemisesta ei ole näkyvissä monenkaan uhanalaisen paahdelajin kohdalla. Sopivaa elinympäristöä ei enää ole juuri tarjolla. Tilanne huononee vanhojen esiintymien pirstoutuessa ja supistuessa yhä pienempiin laikkuihin rakentamisen ja umpeenkasvun takia.
Kolmen paahdeympäristön perhoslajin: marunakätkökääriäisen, kallioissulkasen ja kallioistöyhtökoin tilanne on jo erityisen huolestuttava. Vain Imatralla Immolan lentokentällä esiintyvän ja kansainvälisesti erittäin harvinaisen (5–10 esiintymää koko maailmassa) kallioistöyhtökoin elinalue on supistunut noin aarin kokoiseen kohtaan lentokenttää. On vain ajan kysymys, milloin tämä pieni esiintymä häviää, mikäli aktiivisiin suojelutoimiin ei ryhdytä.
Paahdelajiston säilyminen lajistossamme vaatii lentokenttien samoin kuin rata- ja tienvarsien merkityksen tiedostamista. Kyse ei ole rahasta vaan usein asenteista. Esimerkiksi tieluiskien maisemointi paahdeympäristöiksi tulee useimmiten edullisemmaksi kuin perinteinen maisemointi.
Perhoslajistossa tapahtuvat muutokset ovat yksi herkimpiä seurattavissa olevia indikaattoreita muuttuvien ilmasto-olosuhteiden vaikutuksesta luontoomme. Tätä ei ole aivan täysin ymmärretty, kun perhoslajiston seuranta on jätetty lähes kokonaan harrastajien ja harrastajajärjestöjen toiminnan varaan. Hallintoa ja yrityselämää kaivataan talkoisiin mukaan maamme perhoslajiston seurantaan.
|
Metsäpohjamittari. Kuva: Reima Leinonen |
Yöperhosseurannan koordinaattori, suunnittelija Reima Leinonen, Kainuun ELY-keskus, Ympäristönsuojeluyksikkö, puh. 040 529 6896, [email protected]
FM Jaakko Kullberg, Luonnontieteellinen keskusmuseo,
puh. 050 318 2337, [email protected]
Linkki tiedotteeseen ymparisto.fi-palvelussa:
http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=392922&lan=FI
© Koodiviidakko Oy - Y-tunnus 1939962-1