Kansanlähetyspäivät 8.7.2017 klo 10.30
Päivi Räsänen
Hyvät ystävät!
Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin Raamatun varassa!
Uskonpuhdistusta on sanottu yhdeksi kirkkohistorian ja jopa maailmanhistorian merkittävimmistä tapahtumista. Tohtori Martti Luther oli keskeinen vaikuttaja 500 vuoden takaisessa tapahtumaketjussa, jolla on ollut mullistava merkitys niin kirkolliseen kuin yhteiskunnalliseen elämään kautta maailman, myös Suomessa.
Uskonpuhdistuksen ydin ei ollut itseisarvoinen uudistus, uudenlaisen uskomisen tavan löytyminen ja vanhan hylkääminen vaan paluu alkuperäiseen evankeliumin oppiin ja apostoliseen uskoon.
Lutherin keskeinen visio oli saada Raamattu kansalle. Jokaisen piti voida omalla äidinkielellään itse lukea Raamattua. Tähän kytkeytyi myös uskonpuhdistuksen hedelmänä koulutuksen, sivistyksen ja kasvatuksen painotus. Luther perusteli tätä vahvoin sanoin: "Mitä hyötyä olisi siitä, että omistaisimme ja tekisimme kaiken muun ja olisimme kuin pelkkiä pyhimyksiä, jos jättäisimme suorittamatta sen, minkä vuoksi pääasiallisesti elämme, nimittäin nuorison hoidon? Luulen myös, ettei mikään ulkonainen synti paina maailmaa Jumalan edessä niin raskaana ja ansaitse niin hirveää rangaistusta kuin juuri se, jonka teemme jättäessämme lapset vaille kasvatusta."
On hämmästyttävää, miten nopeasti Raamattua ryhdyttiin kääntämään eri kielille nykypäivään verrattuna alkeellisilla ja työläillä menetelmillä, kun samalla käytännössä jouduttiin luomaan tyhjästä kirjakieliä. Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Agricolan kääntämänä vuonna 1548, vain 31 vuoden kuluttua Lutherin teeseistä. Uskonpuhdistuksen hedelmänä tuotettiin muutamaa vuotta aiemmin suomen kirjakielen ensiaskeleena aapinen, ABCkiria, jolla avattiin mahdollisuudet suomalaisten lukutaidolle.
Luther kirjoitti räväkästi ja käytti kovaa kieltä arvostellessaan paavia ja katolista kirkkoa sekä muita uskontoja erityisesti silloin kun evankeliumin ydin oli uhattu. Tämä sai aikaan myös voimakkaat vastareaktiot, hän joutui kirkon- ja valtionkiroukseen ja piiloutumaan lainsuojattomana henkensä pitimiksi.
Luther puolusti sananvapautta vaatimalla myös Koraanin julkaisukiellon purkamista, mutta samalla kävi tätä uskontodialogia hyvin suorin sanoin: ”Kun minulla on aikaa, on minun käännettävä se omalle kielellemme, jotta jokainen voi nähdä, miten typerä ja häpeällinen kirja se on.” ”Niinhän ei muhamettilaisten hirviö, Koraani, parhaimmillaan ole mitään muuta kuin makkaraa, joka on tehty sekoittamalla lauseita laista ja evankeliumista.”
Luther julkaisikin v. 1542 saksankielisen Koraanin johon hän laati esipuheen. Hän ei löytänyt Koraanista rauhanuskontoa, vaan tiivisti tylysti sen sisällön kolmeen kohtaan: ”valhe, murha ja avioliiton halveksinta.”
Valheilla tapetaan ihmisten sielut kieltämällä evankeliumi ja miekalla heidän ruumiinsa. Yhden miehen ja yhden naisen välistä elinikäistä avioliittoa ei pidetä arvossa ja Lutherin sanoin ”naisia pidetään sanomattoman halpa-arvoisina ja halveksitaan”.
Luther oli erityisen huolestunut islamilaisen hallinnon suhteesta sanan- ja uskonnonvapauteen:
”Täytyyhän jokaisen vaieta kristillisestä totuudesta eikä rohjeta moittia tai koettaa uudistaa näitä kolmea kohtaa [valhe, murha ja avioliiton halveksinta], vaan suostua niihin, kuten pelkään, tai ainakin sikäli että vaikenee. Voiko olla kauhistuttavampaa, vaarallisempaa ja kammottavampaa vankeutta kuin elämä sellaisen hallinnon alaisuudessa?”
”Valheet tuhoavat hengellisen säädyn, murha maallisen säädyn, avioliiton halveksinta aviosäädyn. Kun maailmasta otetaan pois oikea hengellinen elämä, oikea maallinen hallinto ja oikea perhe-elämä, mitä muuta jää jäljelle kuin liha, maailma ja perkele? ”
Minua hämmästyttää, miten purevan ajankohtaisia 1500-luvulla havaitut uskonpuhdistuksen tavoitteet - oikea hengellinen elämä, oikea maallinen hallinto ja oikea perhe-elämä - ovat tämän päivän eurooppalaisessa kulttuurissa. Kristityt ja kirkot kohtaavat islamin haasteen paljon rajummin kuin Luther 500 vuotta sitten, avioliiton ja perheen asemaa ahdistetaan monelta taholta ja Raamatun arvovaltaa horjutetaan kirkkojen itsensä toimesta.
Kirkollisessa keskustelussa yhden naisen ja yhden miehen välisen elinikäisen avioliittokäsityksen muuttamista on yritetty tukea reformaatiolla ja Lutherilla. On vedottu siihen, että Luther erotti regimentit ja että avioliitto on Lutherin mukaan ”maallinen sääty”. Isossa katekismuksessa Luther kuitenkin kirjoitti: ”Jo alussa Jumala on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten.” ”Vaikka se on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana. Se ei ole ihmisten keksimä eikä säätämä.” Avioliitto perustuu siis Lutherin mukaan luomisjärjestykseen ja Jumalan sanaan. Kyse ei ole muuttuvasta yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Eduskunta voi muuttaa avioliittolain, mutta ei luonnonlakeja eikä Jumalan sanaa.
Ajatus samaa sukupuolta olevien avioliitosta tai sukupuolen vaihtamisesta ei ollut 1500-luvulla ajankohtainen, mutta siihenkin Luther antaa kirkkaan vastauksen kirjassaan Avioelämästä. Hän sitoo sukupuolen selkeästi biologiseen, luotuun todellisuuteen:
“Ensinnäkin on katsottava, ketkä voivat solmia keskenään avioliiton. Ja päästäksemme sopivasti alkuun otamme (1. Moos. 1:27:n) sanat: ‘Jumala loi ihmisen, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.’ Tämän sanan perusteella on varmaa, että Jumala jakoi ihmiset kahteen ryhmään. Pitää siis olla mies ja nainen. Ja tämä miellytti Jumalaa niin, että Hän itse nimittää sitä hyväksi luomisteoksi (1. Moos. 1:31). Sen vuoksi kuten Jumala on luonut itse kullekin oman ruumiin, niin sellaisena meidän se on pidettävä, eikä ole omassa vallassamme minun ruveta naiseksi tai sinun miehenpuoleksi, vaan niin kuin hän sinut ja minut loi, niin olemme: minä mies, sinä nainen. Ja tällaista hyvää luomistekoa Hän tahtoo kunnioitettavan ja pidettävän kenenkään halveksimatta hänen jumalallisena tekonaan, niin ettei mies halveksi naista eikä ilku eikä päinvastoin nainen miestä, vaan kukin pitää toisen hahmoa ja ruumista Jumalan hyvänä tekona, joka suuresti miellyttää Jumalaa itseään.”
Luther korotti tavalliset arkiaskareet ja perheen hyväksi tehdyn työn arvokkaaksi kutsumukseksi. Hänen aikanaan arvostettiin naimattomien pappien, munkkien ja nunnien saavutuksia ja vihkiytymistä hengellisiin harjoituksiin. Monilapsisen perheen äidillä ja usein myös isällä ei ollut mahdollisuutta edetä tällaisessa hengellisessä uraputkessa. Luther kirjoitti: "Mutta mitä vastaa ylpeä, joka elämässään oli tehnyt paljon, kun Jumala asettaa hänen edelleen aviovaimon: Katso tämä on palvellut minua vain synnyttämällä lapsia; mutta minä asetan tämän hänen tekonsa kaikkien sinun tekojesi edelle ja se miellyttää minua." (Martti Luther, Valitut teokset I, s.273).
Omasta kodista ja perheestä huolehtiminen on jokaisen kristityn tärkein tehtävä. Haluan jakaa kanssanne henkilökohtaisen kokemuksen, hetken, jossa Lutherin opetus kutsumuksesta tuli minulle rakkaaksi.
Äidiksi tultuani vaivuin itselleni yllätykseksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olin tottunut tehokkaaseen elämänrytmiin ja yhtäkkiä elämä pysähtyi kuin seinään, imettämisen, vaipanvaihdon ja nukuttamisen loppumattomalta tuntuvaan kehään. Laskeskelin sitä aikamäärää, joka tuhlautui pelkkään imetykseen, päivittäin, viikoittain ja vuositasolla en enää uskaltanut laskea. Siinä imettäessäni lueskelin Lutherin koottuja teoksia ja hämmästyksekseni hän kuvasi isänä samantapaisia tuntoja, joita itse jouduin käymään läpi.
Lutherista, entisestä munkista, tuli näkyvämpien ansioidensa ohella myös luostarista karanneen nunnan aviomies ja suurperheen isä. Perheen arki oli raskasta, sairauksia oli paljon, joihin osa hänen lapsistaan kuolikin. Hän kuvaili värikkäästi tuntoja, joita nämä haasteet aikansa miehessä herättivät:
"Minunko pitäisi liekuttaa lasta, pestä kapaloita, sijata vuoteita, haistella pahaa hajua, valvoa yöt läpeensä, kuulla lapsen itkua, parantaa sen ruvet ja rokot, sitten vielä hoitaa vaimoani, elättää hänet, nähdä vaivaa, huolehtia tuosta, huolehtia tästä, tehdä tämä ja tuo ja mitä muuta vastenmielistä ja vaivaa aviosäädyssä opitaan? Oi, sinä kurja miesparka, jos olet vaimon ottanut, niin hyi, hyi sitä surkeutta ja mielipahaa!"
Näin Luther kuvaili miehen luonnollista ajatuksen kulkua, mutta sitten jatkoi: "Mutta mitä sanoo tähän kristillinen usko? Se avaa silmänsä ja katselee kaikkia näitä halpoja, vastenmielisiä, halveksittuja töitä hengessä ja huomaa: ne ovat kaikki kaunistetut Jumalan mielisuosiolla kuin kaikkein kalleimmalla kullalla ja jalokivillä, ja sanoo: Ah, Jumala, koska olen varma siitä, että loit minut mieheksi ja synnytit lapsen kupeistani, olen myös varma siitä, että se on sinulle mitä otollisinta, ja tunnustan sinulle, etten ole arvollinen lasta liekuttamaan, sen kapaloita pesemään tai sitä ja sen äitiä hoivaamaan. Miten olenkaan ansiottani päässyt tähän arvoon, että tiedän varmasti palvelevani sinun luomuksiasi ja sinun rakasta tahtoasi? Voi kuinka mielelläni sitä teen, vaikka se olisi vieläkin halvempaa ja halveksitumpaa. Nytpä eivät minua kyllästytä pakkaset eivätkä helteet, ei vaiva eikä työ, kun tiedän varmasti sen olevan sinulle otollista!"
Hän jatkoi: "Näin tulee myös vaimon ajatella töitään suorittaessaan: lasta imettäessään…”
Nämä sanat ovat nousseet mieleeni monissa arkisissa tilanteissa, esimerkiksi sellaisena yönä, kun kaikki viisi lastamme olivat oksennustaudissa ja vaihdoin viidettä kertaa lakanoita ja pesin lattioita oksennuksesta. Ajattelin, että tämä on minun suuri kutsumukseni tässä maailmassa siivota näitä oksennuksia. Kun arki on kutsumusta, kun sen mieltää Jumalalta saaduksi tehtäväksi, vastoinkäymiset on helpompi kestää.
Ajatus kutsumuksesta myös muissa tehtävissä on tullut minulle tärkeäksi. Lutherin opetus kahdesta regimentistä, kahdesta hallintapiiristä antaa välineitä jäsentää tämän elämän haasteita. Jumala hallitsee maailmaa kahdella tavalla, vasemmalla ja oikealla kädellä, maallisella ja hengellisellä todellisuudella. Jumala on luonut meidät paitsi iankaikkisuusolennoiksi, myös tähän maailmaan ja ajalliseen elämään. Hän ei ole poistunut luomansa maailman ulkopuolelle.
Opiskellessani lääketiedettä pohdin, onko lääkärin ammatti turhuutta kerran katoavassa maailmassa? Vaikka jonkun onnistuisin parantamaan ja muutaman vuoden lisäämään elinaikaa, kuolemaa ei pysty väistämään eikä antibiooteilla vaikuteta siihen, missä ihminen viettää iäisyytensä. Vai onko lääkärin työ mielekästä vain, jos kykenen käyttämään vastaanottotilanteen todistaakseni potilaalle Jeesuksesta?
Paavali varottaa sellaisista harhaopeista, joissa kielletään menemästä naimisiin ja nauttimasta ajallisesta elämästä. Vaikka ihmisen pelastuminen iankaikkiseen elämään on tärkeämpää kuin ajallinen parantuminen, lääkärinä olisi väärin laiminlyödä Jumalan antamaa maallista tehtävää hengellisen kustannuksella. Maallisella työllä ei ole ainoastaan välinearvo evankeliumin palveluksessa, vaan oma, Jumalan käskyyn ja luomiseen perustuva itseisarvonsa.
Luther puhui maallisesta ja hengellisestä vallasta. Vanhemmat merkitsevät lapselleen sekä esivaltaa mutta heillä on myös hengellinen vastuu evankeliumin esillä pitämisestä. Hän selitti: “Sillä isä ja äiti ovat lasten apostoleja, piispoja, kirkkoherroja, julistaessaan heille evankeliumia. Ja lyhyesti sanoen: maailmassa ei ole toista suurempaa valtaa kuin vanhempien valta, sekä hengellinen että maallinen, lasten yli.”
Lutherin mukaan maailman suurin valta ei ollut paavin tai valtionpäämiehen valtaa, vaan äidin ja isän maallista ja hengellistä valtaa oman lapsensa suhteen.
Olen ollut monissa vastuutehtävissä, joihin sisältyy valtaa eri tavoin: lääkärinä, kansanedustajana, puoluejohtajana ja valtion sisäisestä turvallisuudesta vastaavana ministerinä ja näissä kaikissa tehtävissä on suuri vastuu toisten ihmisten hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja jopa hengestä. Mutta koskaan en ole vastuuta kokenut niin painavana kuin ensimmäisen lapsen synnyttyä. Pienen avuttoman ihmisen perustarpeet, hengissä pysyminen, hänen kasvunsa ja kehityksensä, koko hänen elämänsä suunta oli minun varassani, näin silloin koin. Omat tekemiset nukkumista ja ruokailua myöten taipuvat 24/7 periaatteella lapsen tarpeiden mukaan. Eikä kyseessä ollut muutaman kuukauden tai muutaman vuoden projekti vaan elinikäinen äidin tehtävä.
Oikea vallankäyttö merkitsee palvelemista, toisen tarpeiden asettamista omien edelle, mikä on vanhemmuuden kohdalla helppo ymmärtää. Jeesus opetti johtajuudesta, että juuri tämä on oikea asenne vallankäyttöön: "Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niin kuin nuorin, ja johtaja niin kuin se, joka palvelee." (Luuk 22: 25,26). Jeesuksen opetus kertoo, että langennut ihminen käyttää vastuuasemaansa väärin, muita alistaen tai käyttäen hyväksi. Siksi sanalla valta on usein kielteinen leima, vaikka se lähtökohtaisesti kuvaa Jumalan toimintatapaa ja kytkeytyy erottamattomasti vastuuseen. Se on myös Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle tarkoitettu toimintatapa huolehtia muista ihmisistä. Valta toimii kaksisuuntaisesti: Niillä, joista vallankäyttäjä on vastuussa niin perheessä, yhteiskunnassa kuin seurakunnassa, on puolestaan velvollisuus tukea ja kunnioittaa tämän johtajuutta. Apostoli Pietari kiteyttää: "Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden." (1 Piet 2:13).
Maallisella ja hengellisellä vallalla on omat tehtävänsä. ”Esivalta voi käskyillä, kannusteilla ja rangaistuksilla ohjata ja pakottaa tekemään hyvää ja karttamaan pahaa.” Sellaista ideaaliyhteiskuntaa ei ole, jossa ilman jonkinlaista rangaistusjärjestelmää ihmiset olisivat luonnostaan toisilleen hyviä. On vaikeaa edes kuvitella millainen yhteiskuntamme olisi, jos syntiä ei olisi ja kaikki rakastaisivat lähimmäistään niin kuin itseään.
Hengellinen valta on kovin toisenlaista. Ihmistä ei voi pakottaa uskomaan tai rakastamaan Jumalaa. Jeesus ei tullut perustamaan valtakuntaansa yhteiskunnallisesti maan päälle vaan ihmisten sydämiin. Hengellinen valta on evankeliumin valtaa, valtaa antaa syntejä anteeksi ja armahtaa.
Uskonpuhdistuksen kirkkain helmi kiteytyy Roomalaiskirjeen 1:16-17: ”Sillä minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itsekullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: "Vanhurskas on elävä uskosta".
Uskonpuhdistaja Martti Luther oli lukenut nämä sanat lukemattomia kertoja. Kerran toisensa jälkeen ne ahdistivat häntä. Ennen kuin hänelle avautui evankeliumin vapauttava voima, hän luki ne tuomiokseen. Jumala on olemassa, hän on vanhurskas, mutta ponnisteluistaan huolimatta Luther ei kyennyt täyttämään Jumalan vaatimaa vanhuskautta. Sama taistelu käydään meidän jokaisen sisimmässä. Tämä ei ole vain keskiajalla eläneiden ihmisten kokemus, vaan ajaton kohtalonkysymys jokaisen ihmisen, sinun ja minun elämässäni.
Osa ihmisistä ratkaisee ongelman kieltämällä Jumalan olemassa olon. Ei ole Jumalaa, ei rangaistusta eikä syyllisyyttä.
Toiset tunnustavat, että Jumala on olemassa mutta madaltavat Jumalan vanhurskauden rimaa. He tekevät omatekoisen jumalan ja sanovat, että ”minun jumalani ei tuomitse” ei ainakaan kadotukseen. Minun jumalani rakastaa ja ymmärtää. Aikamme yleisin epäjumala on itse tehty ”minun jumalani” joka ei ole Raamatun Jumala.
Luther ei ratkaissut ongelmaa kummallakaan tavalla. Hän tiesi sydämessään: Jumala on olemassa, hän on vanhurskas ja odottaa ihmiseltä vanhurskautta. Tämä johti Lutherin epätoivoon. Hän ei löytänyt itsestään Jumalan lain ja rakkauden kaksoiskäskyn vaatimaa vanhurskautta.
Tässä ahdistuksessa Lutherille avautui evankeliumi. Hän luki jakeet tarkemmin ja yhtäkkiä ymmärsi mistä oli kysymys. Hän kuvaili kokemustaan seuraavasti: ”Sillä minä vihasin tuota sanaa "Jumalan vanhurskaus", koska olin oppinut käsittämään sen tarkoittavan vanhurskautta, eli Jumala on vanhurskas ja rankaisee synnin tekijät ja väärät.
Vaikka elin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin. En voinut luottaa siihen, että olin lepyttänyt Jumalan, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa. Loppumattomalla kaunalla minä napisin Jumalaa vastaan sanoen: "Ikään kuin ei olisi kylliksi, että kymmenen käskyn laki on jo syntisraukat musertanut. Jumala vielä lisää vaivaa vaivan päälle evankeliuminsa kautta, ja evankeliumissaankin uhkaa meitä vanhurskaudellaan ja vihallaan!" Kiukkuisena ja omatunto rauhattomana minä sitten raivosin.
Lopulta, yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: "Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta". Aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa ihminen elää Jumalan lahjana. Evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin. Silloin näyttäytyivät minulle heti paikalla koko Raamatun toiset kasvot...
Yhtä suurella vihalla kuin olin ennen vihannut ilmaisua "Jumalan vanhurskaus", yhtä suurella rakkaudella minä nyt tätä kaikkein suloisinta sanaa ylistin. Tämä Paavalin kohta oli todella paratiisin portti.” Näin siis Luther.
Minullakin oli nuorena elämänvaihe, jossa armollista Jumalaa oli vaikeaa löytää. Kamppailin kysymyksen kanssa, mistä tiedän olevani oikeassa uskossa Jeesukseen. Joku vastasi minulle, että se riittää, jos vain tahdot etsiä Jumalaa. Vastaus johti syvempään epätoivoon. Miten voisin varmistua, että tahtoni on riittävän syvä ja vilpitön? Tahdonko tosissani? Jouduin toteamaan ahdistuneena, että ei minulta löydy edes tahtoa.
Syyllisyyden kokemus löysi aina uusia kohteita. Joka päivä mieleeni muistui menneisyydestä "käsittelemättömiä" syntejä, puhumattakaan tuoreista. Se ajoi tekemään tunnustuksia sinne ja tänne, tiedekunnan dekaanille, nimismiehelle, tuttaville, ystäville ja sukulaisille usein täysin mitättömistä ja lähinnä huvittavista asioista.
Autokoulussa jouduin vakuuttamaan kunnian ja omantunnon kautta lomakkeessa, että en ole ajanut luvatta autoa. Samalla muistin, että olin harjoitellut isäni opastuksella autoilua Konnunsuon kaatopaikan tiellä. Tämä jäi vaivaamaan mieltäni ja yritin selvittää asiaa niin autokoulun kuin poliisin kanssa, jotka eivät olleet asiasta kiinnostuneita. Omatuntoni ei saanut rauhaa, jolloin päätin varata ajan Helsingin poliisipäällikölle, jonka sihteerille kerroin, että minulla olisi jotain tunnustettavaa. Ystävällinen päällikkö purskahti nauramaan kuullessaan lettipäisen opiskelijatytön tunnustuksen ja ystävällisesti selitti, että en ollut tehnyt mitään lainvastaista.
Vasta jälkikäteen oivalsin, että tunnustamisella hain sitä, että minulle sanottaisiin: "Ei se mitään. Ei se haittaa. Ei se oikeastaan edes ollut väärin." Sen tähden omatuntoni saivartelikin mieluummin kaikenlaisten nolojen, mutta selvitettävissä olevien juttujen kanssa, kuin todellisen pahuuteni kanssa. Oli vaikea nöyrtyä siihen, että synnit ovat todellisia ja peruuttamattomia, niiden selvittäminen ihmisten kanssa ei auta mitään Jumalan edessä.
Raamatusta nousi esiin kovia tuomion sanoja. Erityisesti minua piinasi Hebrealaiskirjeen jae: ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat.” (Hepr 10:26,27) Olin niin tuskainen, että kirjaimellisesti kieriskelin lattialla syyllisyyden kourissa. Tulin siihen johtopäätökseen, että minusta ei ole taivastien kulkijaksi. Ajattelin, että en pääse tästä kehästä koskaan vapaaksi vaan menen ahdistuksineni lopulta kadotukseen.
Tällaisissa ajatuksissa olin pudota penkiltä, kun minulle avautuivat Roomalaiskirjeestä jakeet 3:10-12: "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa, kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet, ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään."
En siis ollutkaan poikkeus, sillä ei ole ketään muutakaan, joka etsii Jumalaa! Jokainen ihminen on luonnostaan synnin orja, synnillisten ajatusten ja tekojen vallassa tahtoelämäänsä myöten. Raamattu kuvaa tätä tilaa vieläkin synkemmin. Efesolaiskirjeessä todetaan, että me olimme kuolleet synteihimme. Kuollut ei tee mitään, ei tottele käskyjä, ei tunne eikä tahdo mitään.
Roomalaiskirjeen kolmas luku jatkoi ihanalla vastauksella tähän tilaani: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä, osoittaaksensa vanhurskauttaan, koska hän oli jättänyt rankaisematta ennen tehdyt synnit jumalallisessa kärsivällisyydessään, osoittaaksensa vanhurskauttaan nykyajassa, sitä, että hän itse on vanhurskas ja vanhurskauttaa sen, jolla on usko Jeesukseen. (Room 3:23-26)
Jumalan armo avautui minulle tavalla, jota en osannut odottaa. Jeesus oli ristillä sovittanut kaiken, paljon pahemmatkin syntini, kuin mieltäni painavat. Hänen ihmeellinen armonsa riitti siihen kaikkeen, eikä siihen ollut mitään täydennettävää tai lisättävää. Edes katumuksella tai syntejä tunnustamalla en armoa ansaitse. Jumala hyväksyy minut vain ja ainoastaan Kristuksen täytetyn työn ansiosta.
Lain kautta on siis mahdotonta pelastua, ei sen tähden, että laissa olisi mitään vikaa, vaan sen tähden, että meissä on vikaa. Jumalan käskyt ovat sinänsä hyvät, oikeat ja sellaiset, joita tulee edelleenkin pitää esillä ja opettaa. Jeesus ei niitä kumonnut eikä vapauta meitä niiden ohjauksesta.
Kristinuskon ainutlaatuisuus verrattuna muihin uskontoihin on siinä, että Jumalan ja ihmisen yhteys ei löydy ihmisen omin ponnisteluin vaan yksin Jumalan tekona. Jumala, tuli ihmiseksi ihmisten keskelle, jotta voisimme pelastua hänen yhteyteensä. Ihminen ei tule jumalaksi vaan Jumala tuli ihmiseksi. Ihminen ei löydä Jumalaa vaan Jumala ihmisen.
Apostoli Paavali menee vielä pidemmälle: "Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän teki meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi." (2 Kor 5:21) Jeesus tuli osalliseksi syntiinlankeemusten seurauksesta, hän alistui syntisen ihmisen osaan, sielunvihollisen tuhovoimien kohteeksi. Kun Jumala katsoi Jeesusta sillä hetkellä, jolloin Jeesus huusi: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", hän näki koko ihmiskunnan kaiken pahuuden ja synnin yhden miehen päällä. Siinä hetkessä Jumalan pyhyys ja ihmisen synti kohtasivat täydellä voimalla ja terällä: Jumalan kirkkauden edessä syntien kantajan täytyi tuhoutua ja kuolla.
Ristillä tapahtuneessa ihanassa, autuaassa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaikki syntimme, pahuutemme sekä niiden rangaistuksen, kuoleman. Samalla hän lahjoitti meille oman synnittömyytensä, pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä. Ristillä Kristus asettui vanhurskaan Jumalan pyhän vihan kohteeksi, jotta me, joihin sen kuuluisi kohdistua, saisimme iloita Jumalan armosta ja rakkaudesta.
Sain hiljattain muistutuksen omasta kuolevuudestani, puhuttelevan saarnan pienen pojan suusta. Olin hoitamassa 4- ja 2-vuotiaita lapsenlapsiamme. Neljävuotias istui pöntöllä ja minä seisoin hänen edessään paperit kädessä odottaen, että pääsen pyyhkimään. Lapsi katsoi minua tiiviisti mietteissään ja sitten totesi: ”Sinä et elä enää kauan.” Olimme pari viikkoa aiemmin olleet isäni hautajaisissa ja hän selitti siellä ajatelleensa, että kun Niilo-ukki ja Päivi-mummi ovat niin hirveän vanhoja, niin ne kuolevat varmaan ihan pian. Tarvitsemme uskonpuhdistuksen ydintä, ristin sanomaa siksi että olemme kaikki kuolevaisia ihmisiä. Seisomme kerran kaikki Jumalan tuomioistuimen edessä. Silloin ainoa kestävä perusta on ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Jeesuksen tähden, yksin Raamatun varassa.”
Hyvät ystävät, tätä aarretta ei pidä jättää vain reformaation 500 vuoden historian muistojuhlan tunnuslauseeksi. Uskonpuhdistus on tarpeen uskonnollisesti sekavana aikanamme ja omaa perustaansa vieroksuvassa kirkossamme. Kysymykset Raamatun arvovallasta, perheen ja avioliiton asemasta, lain ja evankeliumin erottamisesta ovat vielä ajankohtaisempia kuin Lutherin aikana. Me tarvitsemme yhteiskuntaan, kirkkoihimme ja omiin sydämiimme herätystä, jossa uudistumme, palaamme Raamattuun ja Jeesuksen ristinsanomaan!
Uskonpuhdistuksen aarteet avaavat meille paratiisin oven, taivaan portit, ylösnousemuksen lupauksen ja ihmeen. Toivon, että uskot omalle kohdallesi sanat, joilla uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoittaa tästä: "Saat olla aivan varma siitä, että Kristus on ottanut päälleen sinun kuolemasi ja syntisi. Täten olemme sinä ja minä ja kaikki kristinuskovaiset päässeet osallisiksi ylösnousemuksesta. Ellen käytä hyväkseni Kristuksen ylösnousemusta, teen Herralleni Kristukselle suurta vääryyttä, koska en kunnioita hänen riemuvoittoaan. Hänen voittonsa ei saa olla voimaton, hän haluaa totisesti aikaansaada minussa suuria, etten minä kaikissa ahdistuksissa, kaikessa synninteossa ja säikähdyksissä näe mitään muuta kuin Kristuksen riemullisen ylösnousemuksen. Se, joka näin tämän voiton mieleensä painaa, on jo autuas." Amen.
Kansanlähetyspäivät 8.7.2017 klo 10.30
Niilo Räsänen
Tervetuloa kanavalle. Aiheemme on ”Uskonpuhdistuksen merkitys”. Tänä vuonna juhlimme uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. 500 vuotta sitten Eurooppa oli katolinen. Kristinuskon vaikutus oli erittäin voimakas. Katolinen usko vaikutti tälläkin alueella, Ryttylän kylällä. Tuohon aikaan ruokakuntia kylässä oli alle kymmenen.
Uskonpuhdistus mullisti Euroopan. Sen vaikutus ei rajoittunut vain kirkkoon, vaan koko yhteiskuntaan ja ihmisten hyvinkin arkisiin askareisiin.
Sytyke muutokselle oli kysymys, kuinka ihminen pelastuu.
Sekä katolinen kirkko että reformaation seurauksena syntyneet kirkot ovat aina pitäneet Raamattua auktoriteettina ja nimenomaan ylimpänä auktoriteettina. Luterilaisissa Tunnustuskirjoissamme ei ole mitään erillistä osaa, jossa käsiteltäisiin raamattukysymystä. Tämä johtuu siitä, että koko kristikunnassa asiasta oltiin hyvin pitkälti samaa mieltä. Raamattu on auktoriteetti, koska se on Jumalan sanaa. Tätä mieltä myös katolilaiset ovat aina olleet. Ero reformaatiokirkkojen, joita mekin täällä edustamme ja katolisen kirkon välillä oli siinä, että katolinen kirkko nosti Raamatun rinnalle kirkon tradition toiseksi ilmoituksen lähteeksi ja korosti opetusvirkaa ja erityisesti paavin asemaa autoritaarisena Raamatun tulkitsijana. Reformaatiokirkot korostivat puolestaan sitä, että Raamattu Jumalan sanana on riittävä, johdonmukainen ja selkeä. Raamattua tulee tulkita Raamatulla.
Uskonpuhdistuksessa kirkon traditiota ei nostettu toiseksi ilmoituksen lähteeksi, mutta traditiota ei kuitenkaan väheksytty. Kirkon tradition arvo määräytyi sen mukaan, kuinka hyvin kirkko on ollut historiansa aikana Jumalan sanan ohjauksessa.
Omassa puheenvuorossani keskityn Raamatun merkitykseen. Uskonpuhdistuksessa asia kiteytettiin iskulauseeksi ”yksin Raamattu”.
Miksi meillä on Raamattu? Meillä on Raamattu sitä varten, että me pääsisimme taivaaseen. Vain Raamatun sanoma välittää meille pelastuksen. Raamattu kertoo ja avaa meille uskonpuhdistuksen keskeisimmän sisällön: ”Ihminen pelastuu yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta.”
Taivaaseen pääsevät vain Jumalan ystävät. Jumala tekee syntisestä ihmisestä itselleen ystävän Raamatussa ilmoitetun Jeesuksen ristinkuoleman välityksellä.
Kun Jumala loi Adamin ja Eevan, silloin ei ollut vielä Raamattua. Jumala puhui heille suoraan ja he puhuivat Jumalalle. Jumala oli ihmisten ystävä ja ihmiset olivat Jumalan ystäviä. Ystävyydelle on tyypillistä, että hakeudutaan toistensa seuraan ja haluavat kuulla toisiaan.
Syntiinlankeemuksesta seurasi katastrofi. Ystävyys rikkoontui. Ihminen ei enää halunnut kohdata Luojaansa. Kun Jumala kutsui ihmistä, huutamalla ”missä olet?”, Raamattu kertoo, että ihmiset lymyilivät ja välttelivät Jumalaa. Lopulta Adam kaivautuu pensaan takaa ja toteaa Jumalalle: ”Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin.” Ystävyyden tilalle tuli pelko. Alkoi pakomatka. Ihminen ei enää hakeutunut Luojansa seuraan.
Edelleen ihmiskunta on tällä pakomatkalla. Ja edelleen Jumala etsii ihmistä. Raamattu on meille Jumalan puhetta. Se on armon väline. Se välittää meille sanoman ristiinnaulitusta Kristuksesta, jonka kautta voi saada syntinsä anteeksi ja tulla jälleen Jumalan ystäväksi.
Vanhan liiton aikana Aabraham turvautui Jumalan lupaukseen, lupaukseen Vapahtajasta Jeesuksesta Kristuksesta. Uuden testamentin puolella Jaakob sanoo kirjeensä toisessa luvussa: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi´ ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi.” Jaak. 2:23.
Ihminen voi siis tulla Jumalan ystäväksi vaikka olemme syntisiä. Aabraham on hyvä esimerkki. Jumala vanhurskautti jumalattoman. Aabraham uskoi Jumalan sanat Kristuksesta. Se luettiin hänelle vanhurskaudeksi ja hänestä tuli samalla Jumalan ystävä.
Edelleen kysymme: Mitä varten meillä on Raamattu? Onko meillä Raamattu sitä varten, että me sillä todistamme Jumalan olemassa olon? Itse asiassa me emme tarvitse Raamattu tähän käyttöön. Raamattu itse opettaa lukuisissa paikoissa, vaikkapa Roomalaiskirjeessä, että kaikki ihmiset tietävät: Jumala on olemassa. Jumala on antanut koko ihmiskunnalle yleisen ilmoituksen, joka todistaa tämän. Yleinen ilmoitus perustuu ennen muuta luomistyöhön. Se on kaikkien nähtävissä ja koettavissa. Me elämme Jumalan luomistyön keskellä. Olemmehan itsekin hänen luomuksiaan. Tästä Jumalan luomistyöstä tiedemiehet tuovat jatkuvasti esiin mitä ihmeellisimpiä asioita.
Viimeisellä tuomiolla kukaan ihminen ei sano, että miksi minulle ei kerrottu, että Jumala on olemassa, silloin olisin toiminut toisin. Jokaisen sisin todistaa Jumalan olevan olemassa. Siihen me emme tarvitse Raamattua. Pakomatkalla oleva ihminen ei vain halua sitä tunnustaa. Yleinen ilmoitus riittää kadotustuomion perustaksi.
Me emme tarvitse Raamattua siihen, että ihminen pääsisi helvettiin. Mutta me tarvitsemme Raamattua siihen, että ihminen tulisi Jumalan ystäväksi ja pääsisi taivaaseen. Yleinen ilmoitus riittää kadotustuomion perustaksi, mutta se ei välitä meille evankeliumia. Yleisen ilmoituksen perusteella kukaan ei pelastu.
Tarvitsemmeko Raamattua siihen, että ihminen tietäisi oikean ja väärän? Kyllä ihminen tietää oikean ja väärän ilman Raamattua. Apostoli Paavali sanoo Rm 2:14: ”Kun pakanat, jolla ei lakia ole, luonnostaan tekevät sitä, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itselleen laki ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä.”
Kun ihminen tulee viimeiselle tuomiolle, hän tietää kaksi asiaa, vaikka hän ei olisi kuullut mitään Raamatusta. Hän tietää, että Jumala on olemassa ja, että hän on tehnyt väärin, hän on syyllinen. Nämä kaksi asiaa ihminen tietää Jumalan yleisen ilmoituksen perusteella. Jumalan kädenjälki luonnossa ja hänen lakinsa meidän sydämessämme ovat Jumalan yleistä ilmoitusta meille. Se on kuin kirja, jota jokainen ihminen lukee jatkuvasti.
Eikö Raamattu sitten kerro Jumalan olevan olemassa ja mikä on oikein ja väärin? Totta kai Raamattu kertoo näistä molemmista. Kun ihminen paaduttaa itsensä näiden kahden kysymyksen äärellä, Raamatun sana erityisesti herättelee ja ärsyttää synnin unessa olevaa. Raamattu on silloin lain saarnaa, joka saa ihmisessä aikaan vihaa. Laki herättää himot ja tekee ihmisestä uhmakkaan synnin tekijän. Tätä Jumalan laki saa Paavalin opetuksen mukaan aikaiseksi. Jos luulet, että pelkkä lain saarna tekee ihmisestä hyvän, olet pahasti väärässä. Laki ei tuo meille elämää. Sillä on kuoleman virka.
Kristikunta on eri aikoina ollut erilaisten haasteiden edessä. Alkuseurakunnan aikana suuri kysymys oli juutalaisten ja kristittyjen välinen suhde. Se näkyy hyvin jo Uuden testamentin lehdiltä.
Alkuvuosisatoina kristillinen kirkko joutui paneutumaan ja taistelemaan kolminaisuusopista. Kysymys Jeesuksen persoonasta oli erittäin keskeinen. Raamatusta etsittiin ymmärrystä siihen, millä tavoin Kristus on todellinen ihminen ja todellinen Jumala samassa persoonassa. Kristityt joutuivat vetämään rajaa harhaoppien suuntaan.
Uskonpuhdistuksen aikaan 1500-luvulla kristikunnassa nousi keskeisimmäksi kysymykseksi vanhurskauttamisoppi. Martti Luther julisti, että meidän on palattava Raamattuun ja sen keskeisimpään sanomaan. Raamatun päältä on pyyhittävä pölyt. Uskonpuhdistuksen perussanoma kiteytyi ajatukseen: Ihminen pelastuu yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, yksin uskon kautta.
Mikä on meidän aikamme keskeisin kysymys? Minkä taistelun keskellä me kristittyinä nyt elämme? Aina 1800-luvulta alkaen keskeiseksi kysymykseksi on noussut Jumalan ilmoitus, Jumalan sana, Raamattu.
Raamatun keskus on Kristus. Kristuksessa on pelastus, josta Raamattu kertoo riittävästi ja luotettavasti. Kaikki kristilliset kirkkokunnat ovat olleet tässä asiassa yksimielisiä. Katolilaiset, ortodoksit ja reformaatiokirkot ovat pitäneet Raamattua yksimielisesti auktoriteettina, koska se on Jumalan ilmoitusta ja Jumalan sanaa.
Nyt kuitenkin olemme tulleet tilanteeseen, jossa tämä on asetettu kyseenalaiseksi. Kirkko on tähän asti seisonut vahvalla Jumalan sanan perustuksella, mutta nyt tätä perustusta on haluttu horjuttaa. Jos nykyisin kristittynä sanot luottavasi Raamattuun Jumalan sanana, sinut herkästi leimataan kuuluvaksi johonkin vähemmistöön tai puhutaan jopa äärikristillisyydestä. Aikaisemmin kristikunnan historiassa ei ole ollut näin suurta tarvetta pitää raamattutunti, jonka aiheena on Raamattu.
Toisaalta tämä ei kuitenkaan ole näin uusi asia. Muistamme Raamatun alkulehdiltä, kuinka luomistyön jälkeen ihminen lankesi syntiin. Kiusaajan ensimmäinen ja ratkaiseva kysymys kuului: ”Onko Jumala todella sanonut?”
Tämä sama kysymys on esitetty jokaiselle sukupolvelle. Meidän aikaamme asti kirkko on julistanut Jumalan sanaa: ”Näin sanoo Herra”. Kirkko on välittänyt Jumalan sanan ja Jumalan tahdon.
Hyvät ystävät, tässä asiassa elämme nyt paljon pimeämpää aikaa kuin Eurooppa ennen uskonpuhdistusta.
Tänä päivänä on paljon teologeja, jotka ovat tehneet Jumalasta mykän. Heidän mielestään Raamattu ei ole Jumalan sanaa. He voivat tunnustaa Jumalan olemassa olon, mutta eivät usko, että Jumala on välittänyt tahtonsa ihmiselle ymmärrettävässä muodossa, puheessa ja kirjoituksessa. Meidän ajallemme on tyypillistä, että yleisesti hyväksytään yksilöiden hengelliset kokemukset. Kokemukset siitä, että Jumala on ihmistä lähellä ja koskettaa elämäämme. Sen sijaan ajatus siitä, että Jumala on selvillä sanoilla ilmoittanut itsensä ja tahtonsa, koetaan loukkaavaksi.
Jumala on salattu. Sen kristityt ovat aina tunnustaneet. Mutta salattu Jumala on ilmoittanut itsensä kahdella tavalla. Jumala ilmoittaa itsensä luomistyönsä kautta eli yleisessä ilmoituksessa ja toisaalta hän ilmoittaa itsensä sanallisesti Raamatussa. Voimme tietää Jumalasta vain sen verran, kuin hän on hyväksi nähnyt ilmoittaa itsestään. Mitä Jumala ei ilmoita itsestään, jää salatuksi. Sille alueelle emme voi murtautua.
Jumala on antanut meille järjen. On paljon asioita, jotka avautuvat järjellemme. On kuitenkin asioita, jotka avautuvat vain uskolle. Tällainen on esimerkiksi syntien anteeksiantamus. Sydämen uskolla ihminen tulee vanhurskaaksi. Pelkkä tieto ja järki eivät riitä. Mutta on lisäksi asioita, jotka eivät avaudu sen enempää järjellemme kuin uskollekaan. Silloin olemme Jumalan salatulla alueella. Siihen emme saa otetta, eikä meidän tarvitsekaan saada. Käsityksemme Jumalasta tulee rakentaa sen varaan, mitä hän ilmoittaa itsestään.
Ihmisen pelastumiseen tarvitaan Jumalan sanallinen ilmoitus, jossa meille välitetään evankeliumi eli sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta. Jumalan sanallisen ilmoituksen kautta meistä tulee jälleen Jumalan ystäviä ja lankeemusta seurannut pakomatkamme päättyy. Me jälleen kuuntelemme mielellämme Jumalan puhetta. Voimme ilolla yhtyä psalminkirjoittajan sanoihin (Ps 119:140): ”Sinun sanasi on hyvin koeteltu, ja sinun palvelijasi rakastaa sitä.”
Pimeä aikanamme yhä kovemmalla äänellä huudetaan, ettei ole olemassa Jumalan sanaa, on vain olemassa hurskaiden ihmisten ajatuksia Jumalasta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihminen haluaa jäädä askartelemaan vain yleisen ilmoituksen varaan. Hänellä on vain ankara laki, joka kiteytyy käskyksi: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Tai niin kuin filosofian puolella Immanuel Kant sen kiteytti kategoriseksi imperatiiviksi: Tee lähimmäisellesi se, mitä odotat hänen tekevän sinulle. Kun kuulemme nämä ohjeet, silloin jäädään vain lain varaan. Silloin ei ole olemassa evankeliumia. Silloin jäädään yleisuskonnolliselle tasolle, jossa ihmisiä kehotetaan olemaan kilttejä toisilleen.
Jotkut luulevat tuovansa evankeliumin, kun he lohduttavat ihmistä sanomalla, että kyllä Jumala ymmärtää, jos et kaikessa onnistu. He luovat väärää lohdutusta sanomalla, että Jumala kyllä armahtaa sen osan, johon sinun omat voimasi eivät riitä. Eihän tämä ole mitään evankeliumia! Tämähän on vain oman hurskauden pönkittämistä, joka johtaa katastrofiin viimeisellä tuomiolla.
Kristinusko on ilmoitususkonto, jossa ei jäädä vain yleisen ilmoituksen varaan. Yleinen ilmoitus kannustaa ja vaatii ihmistä olemaan hyvä ja rakastamaan lähimmäistään, mutta siitähän seuraa vain moralismi. Jos ihminen onnistuisi lain täyttämisessä eli lähimmäisensä rakastamisessa, hän pelastuisi. Ei siinä tarvittaisi mitään evankeliumia, Jeesusta, armoa tai uskoa. Riittäisi kun tekee kaiken oikein. Silloin ei myöskään tarvittaisi mitään erityistä ilmoitusta. Ihminen pelastuisi yleisen ilmoituksen varassa.
Niin kauan kuin ihminen rakentaa omaa vanhurskauttaan yleisen ilmoituksen varassa, hän ei ole kiinnostunut Raamatun ilmoituksesta.
Kristityt ovat aina luottaneet Raamattuun Jumalan sanana.
Miksi Raamattua pidetään Jumalan sanana? Siihen on useita syitä. Ensimmäinen syy on siinä, että Raamattu on lähtöisin yhdestä lähteestä eli Jumalasta. Perimmältään Raamattu on Jumalan kirjoittama kirja. Raamattu on juuri sellainen, millaiseksi Jumala on sen tarkoittanut. Toiseksi Raamattua kutsutaan Jumalan sanaksi, koska se kertoo Jumalasta. Jumala ilmoittaa siinä itsensä. Salattu Jumala ilmoittaa meille itsestään sen verran kuin hän näkee hyväksi. Kolmanneksi Raamattua kutsutaan Jumalan sanaksi, koska Jumala toimii sanansa välityksellä. Jumalan sana on Pyhän Hengen miekka. Jumala pelastaa meidät sanansa kautta. Jumalan sana on kuin tuli ja niin kuin vasara, joka murtaa kallion.
Kautta aikojen siellä, missä Jumala on tehnyt työtään ihmisten elämässä, Raamattu on ollut tärkeä ja Jumalan sanaa on rakastettu. Sitä on luettu ahkerasti. Kun Jumala puhuttelee meitä sanallaan, otamme sen vastaan Jumalan puheena emmekä ihmisen puheena. Käy niin kuin Uuden testamentin kuvauksessa tessalonikalaisista. Apostoli Paavali vei evankeliumin tuohon kaupunkiin ja myöhemmin hän totesi 1 Tess. 2:13: ”Me kiitämme lakkaamatta Jumalaa siitä, että te, kun saitte meiltä kuulemanne Jumalan sanan, otitte sen vastaan, ette ihmisten sanana, vaan niin kuin se totisesti on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä, jotka uskotte.”
Raamatun tekstit ovat olleet alusta alkaen Jumalan sanaa. Ne eivät tulleet Jumalan sanaksi vasta vuosisatojen kuluttua.
Kirkon tehtävänä ei ole ollut auktoriteetin antaminen tietyille ihmisten kirjoittamille kirjoille, vaan sen tehtävänä on ollut tunnistaa ja tunnustaa ne kirjoitukset, jotka ovat Jumalan Hengen synnyttämiä. Kirkon tehtävänä on ollut vastaanottaa Raamatun kaanon, eli Raamatun kirjat, jonka luojana on viime kädessä itse Jumala.
Fyysikko Isaac Newtonin välityksellä ihmiskunta tuli tietoiseksi painovoimalaista, mutta hän ei luonut painovoimaa. Painovoimalaki on Jumalan luoma. Samalla tavoin Jumala antoi Raamatun, joka koostuu yksittäisistä Jumalan Hengen vaikutuksesta syntyneistä kirjoista. Kirkko ei luonut kaanonia vaan tunnisti inspiroidut kirjat.
Kirkko ei synnyttänyt Raamattua vaan asia on päinvastoin:
Evankeliumi synnytti kirkon eli kirkko on evankeliumin, Jumalan sanan luomus.
Millainen meidän kristittyjen näkemys Raamatusta tulisi olla? Meillä tulisi olla samanlainen raamattunäkemys, kuin Jeesuksella ja apostoleilla oli. Silloin olemme hyvässä ja turvallisessa seurassa.
Vanhassa testamentissa esiintyy toteamus ”näin sanoo Herra” yli 3800 kertaa. Sen kirjoittajat toteavat moneen kertaan ajatuksen, jonka mukaan ”sinun sanasi on kokonaan totuus” (Ps 119:160, 2 Sam 7:28, Snl 30:5, Jes 34:16). Raamattu toistaa jatkuvasti ajatusta: ”Kuulkaa, mitä Jumala sanoo”
Evankeliumeissa on noin kaksisataa lainausta Vanhasta testamentista. Nämä kohdat tuovat esiin Jeesuksen näkemyksen pyhistä kirjoituksista. Jumalan Poikana Jeesus itse lainaa ja vetoaa Vanhaan testamenttiin erittäin usein. Hän sanoo: ”Ettekö te siitä syystä eksy, kun ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa?” (Mk 12:24). Väittelyissä hän usein vetoaa Vanhaan testamenttiin toteamalla: ”Ettekö ole lukeneet…?” (Mt 12:3,5, 19:4, 21:16, 42). Jeesus sanoo: ”Totisesti minä sanon teille: kunnes taivas ja maa katoavat, ei laista katoa pieninkään kirjain (hepreassa jod-kirjain), ei ainoakaan piirto (lukumerkki), ennen kuin kaikki on tapahtunut. Sen tähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi kutsua…” (Mt 5:17-19).
Esimerkiksi toteamuksilla: ”Teille on opetettu… Mutta minä sanon teille…” (Mt 5) Jeesus ei viittaa Vanhan testamentin opetuksiin vaan fariseusten tulkintaan, jotka Jeesus kumoaa.
Mielenkiintoista on huomata, kuinka Jeesus itse vahvistaa ne Vanhan testamentin kohdat, jotka varsinkin meidän aikanamme asetetaan kyseenalaiseksi. Jeesus käsittelee historiallisesti luotettavina mm. Aadamin ja Eevan luomisen Mt 19:4-6. Aabelin surman Lk 11:51. Nooan arkin ja vedenpaisumuksen Mt 24:37:39. Aabrahamin Jh 8:56. Sodoman ja Gomoran Mt 10:15, 11:23-4. Daavidin Mt 12:3-4. Joonan Mt 12:39-41, Lk11:29-32. Jeesus tunsi hyvin Vanhan testamentin ja piti sitä luotettavana myös historian näkökulmasta.
Jos hylkäämme Vanhan testamentin kirjoitukset, hylkäämme Jeesuksen: ”Jos te Moosesta uskoisitte, niin te uskoisitte minua, sillä minusta hän on kirjoittanut. Mutta jos te ette usko hänen kirjoituksiaan, kuinka te uskoisitte minun sanojani?” Joh 5:46-47.
Entä apostolit, mikä oli heidän näkemyksensä Vanhasta testamentista? Heillä on sama raamattunäkemys kuin Jeesuksella. Apostoli Paavali tunnusti uskovansa kaiken, mitä Vanhan testamentin laissa ja profeetoissa oli kirjoitettu (Apt 24:14). Apostoli Pietari puolestaan puhuu jopa ”Kristuksen Hengestä” Vanhan testamentin profeettojen kohdalla: ”Pelastusta ovat etsineet ja tutkineet profeetat, jotka ovat ennustaneet teidän osaksenne tulevasta armosta, ovat tutkineet, mihin tai millaiseen aikaan heissä oleva Kristuksen Henki viittasi…” 1 Pt 1:10-11. Paavalin mukaan jokainen Vanhan testamentin pyhä kirjoitus on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta. 2 Tm 3:16 voitaisiin hyvin kääntää sanoilla: ”Koko Raamattu Jumalan henkäyttämä”.
Otetaan esimerkki puhutusta Jumalan sanasta. Apt 1:16 todetaan: ”Miehet, veljet, sen raamatunsanan piti käymän toteen, jonka Pyhä Henki on Daavidin suun kautta edeltä puhunut…”. Nyt kysymyksemme kuuluu, puhuuko tässä Pyhä Henki vai Daavid? Vastaus on: Molemmat. Pyhä Henki puhui Daavidin suun kautta. Minkä Daavid sanoi, sen Jumala sanoi.
Raamattu Jumalan sanana on samanaikaisesti sekä inhimillistä että jumalallista. Raamattua voimme verrata Jeesukseen Kristukseen. Lihaan tulleena Jumalan Poikana Jeesus on Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Jeesuksen ihmisyys ja inhimillisyys eivät merkinneet sitä, että hän olisi syntinen ja erehtyvä (Hpr 4:15). Jumalan Poikana Jeesus oli luopunut kirkkaudestaan ja tullessaan ihmiseksi hän samalla alentui inhimillisyyteen luopumatta kuitenkaan jumaluudestaan. Samoin Raamattu Jumalan sanana on inhimillistä, ihmisten kirjoittamaa, mutta samalla jumalallista.
Yritys erottaa toisistaan Raamatun inhimillisyys ja siinä oleva Jumalan sana, ei tule onnistumaan, koska vastaavaa erottelua ei voida tehdä Kristuksessakaan. Kyseessä on todellinen kahden asian ykseys, eikä näitä kahta luontoa voida erotella toisistaan. Oikea ratkaisumalli ei ole sellainen, jossa pyritään löytämään Kristuksen jumaluus hänen ihmisyydestään, samalla tavalla kuin pyrittäisiin löytämään Jumalan sana erehtyvistä ihmissanoista. Oikea lähtökohta on sitä vastoin tunnustaa Raamatun inhimillinen luonne, samalla tavoin kuin tunnustetaan Kristuksen inhimillinen luonne. Vaikka Raamattu on inhimillinen, se on samalla kokonaan jumalallinen.
Tämä Raamatun ja Kristuksen rinnastus purkaa sen väärän johtopäätöksen, jonka mukaan täysi inhimillisyys edellyttäisi erehtyvyyttä ja virheellisyyttä. Jeesus on Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Hän oli täysin inhimillinen, mutta ei erehtyvä. Sama voidaan todeta Raamatusta.
Koska Raamattu on Jumalan sanaa, se on ylin auktoriteetti kirkossa ja yksittäisen uskovan elämässä. Jos Raamatun auktoriteettiasema kielletään, auktoriteetti siirtyy jonnekin muualle. Auktoriteettityhjiöllä on taipumus täyttyä. Tilalle tulee kirkolliskokous, piispat tai yksittäinen julistaja. Jos Raamattu syrjäytetään, joudumme vaaralliseen tilanteeseen.
Aikamme kohtalonkysymys on, hylkäämmekö Jumalan ilmoituksen. Vanhassa testamentissa todetaan lukuisia kertoja, että epäjumalat ovat mykkiä jumalia. Kaikkivaltias Jumala ei ole mykkä. Hän kommunikoi. Hänen viestinsä on tarkoitettu kuultavaksi ja luettavaksi. Sen sanoman ohi ei saa mennä, eikä sanomaa saa hylätä. Israelin ensimmäinen kuningas Saul on tästä varoittavana esimerkki (1 Sam 15:9-). Profeetta Samuel joutui sanomaan kuninkaalleen: ”Koska sinä olet hylännyt Herran sanan, on myös hän hylännyt sinut.” Jumala on sitoutunut sanaansa. Joka luottaa Jumalan sanaan, luottaa Jumalaan. Joka hylkää hänen sanansa, hylkää samalla hänet, joka on antanut meille Raamatun sanan. Ihminen ei elä vain leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.
Jumalan sanan ydin on armon evankeliumin. Sana rististä on hullutusta niille, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Vain luotettavan sanan varassa ihminen voi uskoa omat syntinsä anteeksi. Vain Jumalalla on oikeus ja valta antaa syntimme anteeksi. Sen hän tekee sanansa kautta. Jumalan sanassa meillä on verraton ja luovuttamaton aarre. Psalminkirjoittaja toteaa (Ps 119:114): ”Sinun sanaasi minä panen toivoni”
Omatunto ei koskaan rauhoitu, ellei se saa kuulla Jumalan ääntä, joka selvästi lupaa syntien anteeksiantamuksen. Raamattu ymmärretään oikein silloin, kun uskotaan omat synnit anteeksi Kristuksen Golgatan työn perusteella.
Luterilaisen kirkon tunnustuskirjat toteavat osuvasti: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Raamattu Jumalan sanana ilmoittaa ihmiselle pelastuksen, sanoman Vapahtajasta, joka on elänyt, kuollut ja ylösnoussut meidän puolestamme.
Tämä kristillinen oppi evankeliumista on ratkaisevan tärkeä, koska vain evankeliumin oppi tuo meille Kristuksen.
Pyhän Hengen työ ja Raamatun sana kuuluvat erottamattomasti yhteen. Jumalan Henki on Jumalan sanassa. Sana on ainoa silta ja polku, jota myöten Pyhä Henki saapuu luoksemme. Apostolin kehotus Kol 3:16 kuuluu meillekin: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana…” Vastaava Efesolaiskirjeen kohta kuuluu: ”Täyttykää Hengellä”.
Jumalan pelastava työ on pohjimmaltaan ihme, jonka ihminen saa omistaa ilman omia ansioita, armosta, ilman tekoja. Pyhä Henki tuo Jumalan sanan ihmisen ulkopuolelta hänen sisimpäänsä. Henki on lupauksensa mukaisesti läsnä Jumalan sanassa ja vaikuttaa sen välityksellä. Evankeliumi, sanoma ristiinnaulitusta Kristuksesta, on Jumalan voima ja sen kuuleminen synnyttää uskon Kristukseen (1 Kr 2:3, Rm 1:16, 10:17). Raamattu ei ainoastaan ilmoita pelastusta vaan myös välittää sen voimallisesti meille evankeliumissa.
Alussa evankeliumi synnytti seurakunnan, ja sen jälkeen seurakunnan tehtävänä on ollut elää evankeliumista ja julistaa sitä. Evankeliumi on seurakunnan kallein aarre. Evankeliumin voimasta syntinen ihminen turvautuu uskossa Kristukseen, ja saman evankeliumin voimasta usko synnyttää rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.
Ihmisestä tulee jälleen Jumalan ystävä.
Hyvät teot, lähimmäisen rakastaminen, on uskon hedelmää, jonka evankeliumin sanoma saa aikaan (Gl 3:5). Kirkkoisä Augustinus on todennut sattuvasti: ”Laki siis annettiin, jotta armoa etsittäisiin; armo taas annettiin, jotta laki täytettäisiin”. Jumalan laki ei näin ollen saa aikaan sitä, mitä se vaati (1 Kr 15:56). Vain evankeliumi synnyttää uskon ja sen hedelmänä Jumalan ja lähimmäisen rakastamista.
Kristitty on kutsuttu elämään evankeliumista ja toimimaan sen mukaisesti. Toisaalta Jumala käyttää edelleen myös omaa lakiaan. Laki ajaa uudestisyntymätöntä ihmistä epätoivoon, jotta hänelle kelpaisi evankeliumi. Toisaalta myös uskovan kohdalla Jumala käyttää lakia. Tunnustuskirjoissa todetaan: ”Kun he (uskovat) lihan tähden tulevat hitaiksi, huolimattomiksi, vastahakoisiksi, Pyhä Henki nuhtelee heitä lailla… Uskovien kompastellessa siis Jumalan Henki nuhtelee heitä lain kautta ja sama Henki nostaa ja lohduttaa heitä jälleen pyhän evankeliumin sanalla.”
Ilman Raamattua ihminen ei voi löytää Poikaa omaksi Vapahtajakseen eikä Jumalaa omaksi Isäkseen. Raamattua on Jumalan sanaa ja Jumalan armon lahjaa ihmiselle. Ihmisen tehtävänä on vastaanottaa lahja ja kiittää siitä.
Armoon turvautuva ei luule liikoja itsestään, vaan turvautuu Kristukseen. Hän kokee omantunnon syytökset, mutta syytösten keskellä nostaa katseensa Vapahtajaan, joka on syntisten ystävä ja joka on myös täyttänyt lain meidän puolestamme.
Lisätietoja: Päivi Räsänen, 050 511 3065, [email protected]
Niilo Räsänen, p. 044 4477 816, 0500 484 473, [email protected],
Räsästen kuva: Marjaana Perttula
Kansanlähetyspäivät, Ryttylä, ilmakuva, Hannu Korpela
Lisätietoja, kuvia ja tiedotteita: kansanlähetyspäivät.fi - > media
Paivi_ja_Niilo_Rasanen_Marjaana_Perttula (103).JPG
Koko: 5,64 MB Tyyppi: jpg Resoluutio: 6000x4000Paivi_ja_Niilo_Rasanen_Marjaana_Perttula (103).JPG
Koko: 5,64 MB Tyyppi: jpg Resoluutio: 6000x4000Kansanlähetys (SEKL) on lähetysherätysliike, jonka 17 Kansanlähetyspiiriä Suomessa ja yksi piiri Ruotsissa toimivat yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa. Kansanlähetyksellä on ulkomaantyössä yhteensä 63 työntekijää 15 työalueella. Ulkomaantyöntekijät toimivat Euroopassa, Afrikassa, Lähi-idässä ja Aasiassa. He tekevät muun muassa seurakunta-, opetus-, media- ja kirjallisuustyötä sekä toimivat avustus- ja kehitystehtävissä. Kustannustoiminnasta huolehtii Kustannusosakeyhtiö Uusi Tie.
© Koodiviidakko Oy - Y-tunnus 1939962-1