Huoli väestökehityksestä ja huoltosuhteesta kuuluu niihin kysymyksiin, joista kansallisina kysymyksinä myös presidentin on puhuttava. Kyse on monet eduskunta- ja hallituskaudet ylittävistä vaikutuksista ja aiheesta, joka uskoakseni ei jaa edes puoluekenttää voimakkaasti. Puhuin ja kirjoitin tästä vuonna 2003, ja sen jälkeen on paljon tehtykin päätöksiä vinoutuvan väestörakenteen takia.
Taustana kannanotoilleni tuolloin oli aleneva syntyvyys mutta myös se, että kahdella edellisellä vaalikaudella säästötoimet olivat korostuneella tavalla kohdistettu lapsiperheisiin. Kotihoidontukea oli leikattu kolmanneksella ja lapsilisän noin viidenneksellä. Nämä leikkaukset kohdistuivat juuri monilapsisiin perheisiin. Itse en kuitenkaan silloinkaan asettanut taloudellisia tukia ydinkysymykseksi, vaan ongelmat ovat syvemmällä.
Yhteiskunnan kannalta on oikeus tarkastella kokonaissyntyvyyteen liittyviä tekijöitä monipuolisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että yhteiskunta ohjaisi yksilöitä ratkaisuissa varsinkin kun samaan aikaan lapsettomuus on yksi kipeistä kysymyksistä. Yksilöt ratkaisevat omat päätöksensä itse. Yhteiskunta voi vaikuttaa yleisiin edellytyksiin, joilla saattaa olla vaikutusta nuorten päätöksiin.
Linjasin ja linjaan nytkin kolme yhteiskunnallista syntyvyyden vaikuttavaa tekijää. 1) Ensimmäinen lapsi saadaan vuosia myöhemmin kuin nuorten omat haastatteluihin perustuvat toiveet kertovat. 2) Nuorten epävarmuus työuran alussa on suurta. Varmuutta jatkuvuudesta ei ole. 3) Asuminen ja varsinkin perheasunnot ovat kasvukeskuksissa yhä kalliimpia.
Meillä on vyyhti nuorten aikuisten elämäntilanteeseen liittyviä epävarmuuksia, joka yhteisvaikutuksena on lykkäämässä ensimmäisen lapsen saamista. Ja mitä myöhäisemmäksi tämä hetki siirtyy, sitä todennäköisempää on, että kahden ja sitä useamman lapsen saaminen vähenee.
Johtopäätöksenä huoltosuhteen ongelmiin on vastattu päätöksillä nopeuttaa opintoja ja parantaa nuorten pääsyä varhemmin jatko-opintoihin. Tässäkin puhutaan keskiarvoista. Osa nuorista ei jatkossakaan pidä kiirettä opintojen kanssa – en minäkään pitänyt. Mutta keskimäärin valmistumisaika saadaan varhennettua ja se on yksi tärkeä etappi myös jatkosuunnitelmien osalta. Joku vastaa tähän, että myös opiskelijat saavat lapsia. Näin tapahtuukin usein, mutta yleisen todennäköisyyden mukaan perhekysymystä mietitään eniten valmistumisen ja vakituisen työelämän tuomissa varmuuden oloissa.
Turvalliseksi koetun työuran kannalta paras lääke on huolehtia taloudestamme ja yleisestä työllisyydestä. Työelämä muuttuu koko ajan eikä "pysyviä" työpaikkoja ole. Mutta mitä vahvempi taloutemme on ja mitä enemmän työpaikkoja on tarjolla, sitä varmemmin voivat myös nuoret omaa tulevaisuuttaan suunnitella. Tähän varmuuteen liittyy läheisesti myös asuntokysymys.
Annika Saarikko perheministerinä on kesän aikana nostanut mielestäni erinomaisella kuvauksella esille perhepolitiikan laajaa tehtäväkirjoa ja perheiden vaihtelevat tilanteet. Yleisellä perhemyönteisyydellä – oli perheen malli mikä hyvänsä – on luonnollisesti myönteinen ilmapiirivaikutus lapsimyönteisyyteen. Myös SDP:n uusi poliittinen kannanotto mm. varhaiskasvatukseen ja koulutukseen liittyen tukee tätä.
Se mihin poliittinen päätöksenteko ei yllä – ja mistä muistaakseni kesän 2003 pääministerin haastattelutunnillani myös puhuin – on varsinkin läntisissä kulttuureissa valtavirraksi noussut nuoruuden pitkittymisen ihanne. Tämä trendi on 15 vuoden aikana edelleen vahvistunut. Samaan suuntaan kehitystä vie individualistisen elämäntyylin korostuminen. Siksi olenkin hieman pessimisti ja arvelen, että syntyvyytemme tulee pitkään olemaan alle väestön uusiutumistason. Tätä "korjataan" eläkeiän noston kaltaisilla työuraa pidentävillä ratkaisuilla. Toivoisin kuitenkin, että työllisyysastetta parannettaessa ei esimerkiksi perhevapaita uudistettaessa tehdä karhunpalvelusta väestökysymykselle, vaan perhevapaamallien valinnanvara ja kesto päätetään perheiden tarpeiden, eikä yksin työelämän ehdoilla. Eräs väestörakennetta korjaava keino on luonnollisesti maahanmuutto. Sitä tulee tapahtumaan eri syistä.
Väestöpolitiikka ja huoltosuhde kuuluvat sellaisiin kansallisiin kysymyksiin, jotka koen aiheisiin, joista myös presidentillä on oikeus ja velvollisuus puhua perustuslaissa määriteltyjen tehtävien rinnalla. Hän voi nostaa tällaisten kysymysten painoarvoa puheillaan, osallistumalla kuulijana seminaareihin ja tapaamalla tutkijoita. Tarvitsisimme todella tällaista unilukkaria, joka uudistaisi presidentti-instituution.
© Koodiviidakko Oy - Y-tunnus 1939962-1