Maahanmuuttokeskustelua ei ole helppo käydä ilman leimakirveitä. Tästä viime aikojen osoituksena käy kansanedustaja- ja presidenttiehdokaskollega Haaviston puoluekokouspuheenvuorosta syntynyt jälkijäristys. Haavisto lausui ääneen, että maahanmuuttokeskustelussa on kaksi ääripäätä ja keskustelu on polarisoitunutta.
Nähdäkseni näitä aiemminkin monen sanomia sanoja seurannut kritiikki tiivistyy siihen, voiko auttaa haluavien inhimillistä linjaa kuvata maahanmuuttokeskustelussa ääripääksi. Suojelua hädänalaisille tarjoava inhimillinen linja on humaani ja vastaa useimpien suomalaisten oikeustajua. Se vastaa omaakin arvomaailmaani. Ääripäätä edustaa muun muassa yritys estää palautuslento.
Ongelma syntyy oikeastaan siitä, kun hinnalla millä hyvänsä auttamista sovelletaan isossa mittakaavassa. Jos pyrkimys auttaa kaikkia parempaa elämää etsiviä ei ole ääri-inhimillisyyttä, on se ainakin epärealistisuutta. Tähän joku voisi vastata, ettei yhden palautuslennon estäminen ole yritys pelastaa kaikkia turvapaikanhakijoita. Oleellista on kuitenkin nähdä toiminnan logiikka: se tarkoittaisi lainvoimaisten päätösten pyörtämistä ja koko turvapaikkapolitiikan perusteiden murtamista. Ei millään länsimaalla ole yhteiskunnan vakauden näkökulmasta mahdollista säätää ensin lakeja sekä kriteereitä ja sitten rikkoa niitä.
Viranomaisten ja hallitusvastuussa olevien pitää myös varautua tilanteeseen, jossa maahantulijoiden määrät kasvavat. Periaatteiden ja toimintamallien on kestettävä myös siinä tilanteessa. Tuore YK:n ennuste väkiluvun kasvusta 9,8 miljardiin vuonna 2050 on tästäkin näkökulmasta huolestuttavaa luettavaa.
Monen arvomaailmaan istuisi varmasti sekin, että varmuuden vuoksi julistaisimme kaikki sotilaallisessa konfliktissa olevat maat turvattomiksi ja myöntäisimme kansainvälisen suojelun kaikille kyseisistä maista tuleville. Tähän sisältyy mielestäni hinnalla millä hyvänsä auttamisen suurin problematiikka: tulisimme muodostaneeksi rakenteen, joka kannustaisi uusiin kansanvaelluksiin. Tämä johtaisi niin Suomen ja Euroopan kriisinsietokyvyn kuin talouden vakaviin koettelemuksiin. Vastaava vaikutus pienemmässä mittakaavassa sisältyy myös presidentti Halosen ehdotukseen turvapaikan myöntämiseen kristinuskoon kääntyneille. Väärinkäsitysten välttämiseksi korostan, että uskonnon vaihtamiseen liittyvät seuraukset saattavat yksilöllisessä arvioinnissa olla peruste turvapaikan saamiseen.
Kolmas esimerkki ideologisen inhimillisyyden törmäämisestä realismiin on EU-Turkki-sopimus. Se ei ole vailla epäkohtia, ja sitä on sikäli helppo vastustaa. Yhtään sellaista puheenvuoroa en ole kuitenkaan kuullut, jossa olisi kyetty esittämään tilalle taloudellisesti ja eettisesti kestävämpi realistinen ratkaisu järjestäytymättömän muuttoliikkeen hallitsemiseksi.
Meillä pitää Suomessa olla mahdollisuus käydä aidosti rakentavaa keskustelua maahanmuutosta ja turvapaikkapolitiikan linjasta. On tärkeää, että lainsäädäntö ja viranomaisten linja vastaavat kansalaisten oikeustajua. Keskustelu ei voi kulkea kuitenkaan vain idealismin tasolla, vaan ratkaisuehdotusten tulee olla pantavissa täytäntöön. Maahanmuutolla on myös hintalappu, eikä sen ääneen sanominen saa olla epäkorrektia. Avoin demokratia kestää myös sen, että kustannukset läpivalaistaan kunnolla. Ja vastaavasti kyetään keskustelemaan työvoiman saannin positiivisista talousvaikutuksista. Jo nyt monet toiminnot esimerkiksi Helsingissä tuntuvat perustuvan suureen ulkomaalaisten määrään.
Itse annan arvon hallituksen, viranomaisten ja järjestäytyneen kansalaisyhteiskunnan toiminnalle Suomessa. Meille ei ole päässyt syntymään hallitsematonta tilannetta edes silloin kun turvapaikanhakijoita saapui satoja päivässä, eikä yhteiskuntarauha ole järkkynyt. Suomi on täyttänyt EU:ssa sovitut sisäisten siirtojen ja uudelleen järjestelyiden velvoitteensa eturintamassa.
Tämä ei tarkoita, etteikö kritisoitavaakin olisi. Henkilökohtaisesti itselleni oli ja on edelleen vaikea hyväksyä perheenyhdistämiskriteerien tiukentumista. Perhesiteillä on yksilön kotoutumisen kannalta suuri merkitys. Toivon myös, että kiintiöpakolaisten määrän nostaminen tapahtuisi EU:n kokonaisratkaisun yhteydessä muun muassa ministeri Orpon esittämän Suomen yksittäisen päätöksen sijaan. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa olisi syytä olla EU:n keskus, johon pääsisi ilman salakuljettajille maksettavia maksuja ja sieltä voisi saada Eurooppaan turvapaikan, jos perusteet täyttyvät. Tämä järjestely hajottaisi salakuljettajien ansaintalogiikan, joka nyt johtaa vuosittain tuhansien kuolemaan Välimerellä. Välimeren ylityshän ei takaa turvapaikkaa, mutta se on nyt ainoa keino päästä anomaan turvapaikkaa – siksi monet tekevät sen henkensä uhalla kuluttamalla siihen omat ja perheensä rahat.
Olennaisinta on miettiä, ketkä eniten tarvitsevat suojelua ja varmistaa, etteivät muut toimenpiteet vie siltä työltä resursseja. Kaikista tärkeimpänä pidän sitä, että lisäämme ponnisteluja lähtömaiden rauhan- ja jälleenrakennukseen. EU:n, Kiinan ja Yhdysvaltojen on panostettavat erityisesti Afrikan kehittämiseen. Emme voi lähteä siitä, että afrikkalaisten parempi elintaso ja turvallisuus riippuvat pääsystä Eurooppaan. Afrikasta itsestään on tehtävä tulevaisuuden maanosa. Perinteinen kehitysapu muodostaa osan tästä avusta, mutta lisäksi tarvitaan valtavasti yksityistä rahaa, jolla mahdollistetaan infrastruktuurin kehittäminen ja pohja uusille työpaikoille. Saksa on G20-kokoonpanossa nostanut esiin voimakkaasti Afrikan kehittämisen ja esitellyt Marshall-avuksi nimittämänsä kehitysohjelman. Ohjelma kattaa tiiviin yhteistyön Afrikan unionin kanssa. Toivon Saksalta asiassa arvojohtajuutta ja suunnannäyttämistä. Suomen on syytä tukea Saksan aloitetta täysillä.
Matti Vanhasen blogi: http://mattivanhanen.fi/voiko-inhimillisyys-edustaa-aaripaata/
© Koodiviidakko Oy - Y-tunnus 1939962-1