Tiedotteet

Näytä tiedotekategoriat

Etusivu » Tiedotteet » Avustukset ja vapaaehtoistyö » Sotainvalidien Veljesliiton ansiokkaat 75 vuotta

Sotainvalidien Veljesliitto ry

Sotainvalidien Veljesliiton ansiokkaat 75 vuotta

Tiedote.
Julkaistu: 17.08.2015 klo 15:13
Julkaisija: Sotainvalidien Veljesliitto ry

Sotainvalidien Veljesliitto täyttää 18.8. 75 vuotta. Historiantutkija Tuomas Hoppu on kirjoittanut kattavan historian Sotainvalidit edellä käyden – vammoista huolimatta liiton syntyyn johtaneista tekijöistä ja sen vaiheista.

Sotainvalidien itsensä perustaman liiton jättämä jälki näkyy yhteiskunnassamme yhä monilla tahoilla. Liiton työ on ollut perustavalaatuista myös sotainvalidien elämässä. Sodassa saatu vamma tarkoitti tuhansille uuteen ammattiin kouluttautumista. Veljesliitto kannusti nuoret miehet takaisin työelämään, joko apuvälinein entiseen työhönsä tai kouluttautumaan kokonaan uuteen.

Sotien jälkeen Suomessa oli noin 6 000 amputoitua. Heidän joukossaan huomattiin, että proteesin väärinkäyttö johti uusiin ongelmiin. Kuntoutus rantautui Suomeen, kun amputoiduille järjestettiin proteesinkäyttöopetusta. Pian aktivoivan kuntoutuksen hyödyt ymmärrettiin myös muilla tavoin vammautuneiden keskuudessa.

Vaikeasti vammautuneet huolehtivat myös omista huoltolaitoksistaan. He rakennuttivat itse ensimmäiset hoitolaitokset ja ajoivat myöhemmin sairas- ja veljeskotiverkoston rakentamista.

 

Kirjan arvostelukappaleet ja lisätietoja:

tiedottaja Marja Kivilompolo
044 524 2243
marja.kivilompolo@sotainvalidit.fi

tiedottaja Elina Ruuttila
044 053 4560
elina.ruuttila@sotainvalidit.fi

 

LYHYT TIIVISTELMÄ SOTAINVALIDIEN VELJESLIITON HISTORIASTA:

 

Sotainvalidien itsensä perustama

Talvisodassa vammautuneet miehet palasivat sotasairaaloista ja hoitokodeista takaisin elämäänsä keväällä ja kesällä 1940. Elämä vammautuneena pelotti, sillä vammaisille ei siihen asti ollut tahtonut löytyä paikkaa yhteiskunnassa. Talvisota kuitenkin koettiin yhteiseksi ja siinä haavoittuneista haluttiin pitää huolta.

Apuaan sotainvalideille heti ensimetreiltä lähtien tarjosivat Lotta Svärd -järjestö ja Suomen Punainen Risti.

Sotainvalidien asialla oli useita ottajia, mutta sotainvalidit halusivat perustaa oman, poliittisesti sitoutumattoman järjestön, johon kaikki sotainvalidit voisivat liittyä jäseniksi. Yhteistyö eri järjestöjen kanssa jatkui Veljesliiton perustamisen jälkeenkin, sillä kaikkien apu oli tarpeen.

Sotainvalidien Veljesliitto perustettiin Jyväskylässä 18.8.1940, ja muutamassa vuodessa se saavutti kiistattoman johtoaseman vapaaehtoisessa sotainvalidihuollossa sekä sotainvalidien etujen valvojana.

Vuonna 1941 syttynyt jatkosota tiesi uusia jäseniä. Vuonna 1945 liitto päätti, että myös vuoden 1918 sodan invalidit sekä vuosien 1939–1945 sotien työvelvollisina sekä sairaanhoito- ja muonitustehtävissä vammautuneet naiset voisivat liittyä järjestöön. Säännöissä mahdollistettiin myös, että esimerkiksi miinoista Pohjois-Suomessa vammautuneet sekä ilmapommitusten uhreiksi joutuneet siviilit saattoivat liittyä jäseniksi.

Käytännön töihin

Ensimmäisinä vuosinaan liiton toiminta keskittyi hätäavustuksien jakamiseen kipeimmässä tarpeessa oleville sotainvalideille. Suurena apua oli Lotta Svärd, jonka kattava verkosto mahdollisti avun tuomisen kaikkialle maahan. 

Valtaosa sodassa vammautuneista oli aiemmin ansainnut elantonsa raskaalla fyysisellä työllä, joten heidät piti kouluttaa uusiin, vammoihin sopiviin ammatteihin.

SPR järjesti ammattikursseja sotainvalideille jo vuonna 1940. Ammattiopetusta järjestivät myös Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liitto sekä myöhemmin Invalidisäätiö. Ammattiopetusta annettiin myös Ruotsissa. Vuoden 1941 alussa Veljesliitto tehosti omaa ammattikurssitoimintaansa, kunnes vuonna 1942 niiden järjestäminen siirtyi sotainvalidien työhuoltolain nojalla valtiolle.

Uuteen ammattiin kouluttautuminen vaati myös motivaatiota. Veljesliitto onnistui tässä hyvin, sillä paikalliset osastot tunsivat alueensa sotainvalidit ja huolehtivat, että kaikki jäsenet olivat tietoisia ammattikurssien järjestämisestä.

Vuosina 1940–1955 lähes 10 000 sotainvalidia sai ammattikoulutusta.

 

Vertaistukea

”Kaveria ei jätetä” -henki kantoi rintamalta siviiliin. Sotakokemuksista oli helpompi puhua saman kokeneiden kanssa. Vertaistuki tarkoitti käytännössä sitä, että sotainvalideista ja heidän perheistään pidettiin huolta esimerkiksi talkoillen. Lievemmin vammautuneet huolehtivat vaikeammin vammautuneista ja pitivät huolen siitä, että nämä pysyivät ajan tasalla heille kuuluvista etuuksista ja kuntoutuksista.  Vertaistuki toimi Veljesliitossa ennen kuin se sanana edes tuli käyttöön Suomessa. Järjestön antamalla vertaistuella on ollut paljon merkitystä henkisessä hyvinvoinnissa.

Omat laitokset sotainvalidien avuksi

Vuoden 1944 välirauhan mukaisesti sotasairaalat muutettiin siviilihallinnon alaisiksi sotavammasairaaloiksi. Kun nekin lopetettiin, jäi satoja vaativaa hoitoa tarvitsevia sotainvalideja vaille asianmukaista hoitopaikkaa. Veljesliiton oli huolehdittava itse jäsentensä hoidosta, joten 1940-luvulla se perusti kuusi laitosta: 

-         Suitian työhuoltola aivovammaisille 1945–1965 (toimi kuntoutuslaitoksena 1965–1987)

-         vaikeavammaisten huoltolaitos Kauniala vuonna 1946 (sotavammasairaalaksi 1966, yhä toiminnassa)

-         sotasokeiden virkistyskoti Tammirinne Kaarinassa 1946–1953

-         sotatuberkuloottisten Liperin ammattioppilaitos 1948–1957

-         Valmulan huoltolaitos aivovammaisille 1949–1956

-         Aivovammaisten hoito- ja tutkimuslaitos Helsingissä 1949–1957 (Aivo­vammasairaalana 1957–1978, jonka jälkeen toiminta siirtyi Kaunialaan).

Suomalaisen sotainvalidihuollon kansainvälisestikin poikkeuksellinen piirre on, että sotavammaisten oma järjestö on järjestänyt jäsenilleen tarvittavat hoitolaitokset.

 

Sotilasvammalaki työkaluna

Veljesliitossa ymmärrettiin nopeasti lainsäädännön merkitys sotainvalidihuollossa. Ensimmäisen kerran sotatapaturmalakia uudistettiin vuonna 1941, mutta Veljesliitto ei ehtinyt juurikaan vaikuttaa sen sisältöön. Sotilasvammalaki astui voimaan 1948, ja sen valmistelutyössä oli Veljesliittokin vahvasti mukana. Sittemmin sotilasvammalakia on muutettu ja korjattu kymmeniä kertoja sotainvalidien tarpeiden mukaan.  

Vuonna 1986 sotilasvammalaissa tuli voimaan merkittäviä uudistuksia, jotka helpottivat sotainvalidien kotona asumista. Lain mukaan valtio sitoutui korvaamaan vähintään 30%:n sotainvalidien kunnilta saamat sosiaali- ja terveydenhoidon palvelut. Lisäksi vaikeavammaisten kotihoidon tukea tehostettiin, lievävammaisten sotainvalidien kuntoutus aloitettiin ja avohuollon saannin edellytyksiä parannettiin.

Avopalvelujen toteutumista alettiin seurata, sillä sotainvalidipiirien toiminnanjohtajien selvityksen mukaan kaikki kunnat eivät järjestäneet lain vaatimia palveluita. Suurimmat epäkohdat koskivat ateria- ja kotipalvelujen saatavuutta.

Kunnat oikeutettiin vuoden 1987 alusta perustamaan virkoja ja toimia, jotta palvelut saataisiin tuotettua. Suurin osa viroista koski kodinhoitajan ja kotiavustajan toimia.

Veljesliiton aktiivisen työn tuloksena sotainvalidien hoitoa ja kuntoutusta on saatu parannettua asteittain. Vuonna 2015 liiton tärkein edunvalvontaan liittyvä tavoite on, että myös pieniprosenttiset eli 10 prosentin haitta-asteen sotainvalidit saisivat tarvittavat avopalvelut kunnilta.

 

Osastot ja piirit toiminnan selkärankana

Veljesliiton ydintoiminta on ollut alusta alkaen paikallistasolla eli alaosastoissa, joissa asiamiehet huolehtivat siitä, että sotainvalidit kautta maan saavat tarvitsemansa avun. Vuonna 1942 liitto jakoi maan 35 piiriin tehostaakseen toimintaansa. Niistä jokaisessa oli piiriasiamies, jonka puoleen osastot ja sotainvalidit saattoivat kääntyä ongelmissaan.

Vuonna 2015 Suomessa toimii 18 sotainvalidipiiriä ja niiden alaisuudessa 256 osastoa. Lisäksi yksi piiri kattaa toiminnallaan koko Ruotsin, jossa jäseninä ovat Ruotsiin muuttaneet sotainvalidit sekä Ruotsista Suomeen vapaaehtoisina sotimaan tulleet ruotsalaiset sotainvalidit. Heidän asioidensa hoitamiseksi Ruotsiin perustettiin veljesosasto vuonna 1974, joka rekisteröitiin omaksi sotainvalidipiirikseen vuonna 1990.

Yksi Sotainvalidien Veljesliiton vahvuuksista on aina ollut laajapohjainen jäsenkunta, joka on pitänyt liiton tietoisena muuttuvista tarpeistaan.

 

Toiminnan rahoittaminen

Liton rahoitus oli hyvin epävarmalla pohjalla 1950-luvun alussa. Päärahoittajaksi vakiintuikin valtio, joka käytännössä korvasi järjestön laitosten käyttömenot. Liiton toimintaa tukivat myös Raha-automaattiyhdistyksen myöntämät avustukset.

Sotainvalidien oli kuitenkin itse hankittava huomattava osa rahoituksestaan. Piireissä ja osastoissa harjoitettiinkin monipuolista, kekseliästä liiketoimintaa. Sotainvalidien viikon keräykset, jotka alkoivat vuonna 1944, ja osastojen liiketoiminta kuitenkin käytännössä mahdollistivat liiton huoltotyön.

 

Proteesit kuntoon

Sotien jäljiltä Suomessa oli n. 6 000 amputoitua. Proteeseja oli tehty jo vuoden 1918 sodan jäljiltä ja SPR oli perustanut proteesipajan talvisodan jälkeen. Niissä oli silti puutteita. Veljesliitto ja Invalidisäätiö perustivat vuonna 1953 Proteesisäätiön parantaakseen proteesien laatua ja nopeuttaakseen niiden toimitusta. Veljesliitto hankki oppia myös ulkomailta ja proteesien käyttäjille järjestettiin opetusta niiden käytössä. Amputoitujen tarpeita selvitettäessä kävi ilmi, että joka 10. käyttäjällä oli tullut virheellisestä käytöstä tai epäsopivuudesta johtuen uusia kipuja ja ongelmia. Veljesliitto perusti vuonna 1957 amputoitujen kuntoutukseen erikoistuneen laitoksen Helsingin Kaskisaareen.

 

Kuntoutusta kaikille sotainvalideille

Veljesliiton toiminta keskittyi 1950-luvulla aiempaa enemmän kuntoutukseen, sillä Kaskisaaressa opittiin amputoitujen kuntoutuksen myötä myös liitynnäisvammoista ja -sairauksista. Veljesliiton edunvalvontatyön seurauksena liitynnäisvammat otettiin sotavammakorvausten piiriin vuonna 1967. Näin vuosittaiset kuntoutusjaksot saatiin amputoitujen lisäksi myös vaikeavammaisille sotainvalideille. Sittemmin kuntoutukseen oikeuttavaa prosenttirajaa on asteittain alennettu ja kaikki sotainvalidit ovat oikeutettuja vuotuisiin kuntoutuksiin, joita he pitävät suuressa arvossa.

Kuntouttamisessa edelläkävijä oli Kauniala, jossa sotasairaaloissa aloitettua työterapiaa, käytännössä askartelua, jatkettiin jo 1940-luvun lopulla. Vuonna 1951 Kaunialassa otettiin käyttöön huomattavasti fyysisemmät menetelmät, kun sinne hankittiin mm. voimistelumatto, nojapuut sekä erilaisia harjoitusvälineitä.

Alussa toiminta oli lähinnä kokeilua, mutta varsin pian asia otettiin vakavasti ja lisäoppia haettiin ulkomailta.

Sotavammaisten hoidossa vietiin läpi ajatus aktivoivasta ja kuntouttavasta hoidosta nopeammin kuin vastaava ajatus toteutui yleisen terveydenhuollon puolella.

 

Haravoinnit

Vuonna 1979 STM:n työryhmä selvitti sotilasvammalain uudistamistarpeita. Huomiota kiinnitettiin sotavammaisten erityishoidon ja -huollon laitostarpeisiin sekä ns. väliinputoajien tilanteeseen, eli henkilöiden, joiden vammautuminen, kuolema tai katoaminen liittyi sotatoimiin, mutta jotka eivät olleet oikeutettuja lain mukaisiin korvauksiin.

Veljesliitto järjesti piireissä huollontarkistuksia eli haravointeja, joista jo ensimmäiset osoittivat, että väliinputoajia oli odotettua vähemmän. Sen sijaan haravoinneissa löytyi runsaasti vammautuneita veteraaneja, jotka eivät olleet korvausta koskaan hakeneetkaan. Vuosina 1980–1983 eri puolilla maata pidettyihin haravointeihin osallistui yli 6 700 veteraania, ja syksyllä 1984 niitä järjestettiin vielä Ruotsissa sekä vuonna 2002 Virossa. Vuosina 1980–1989 tehdyistä elinkoron vireillepanoista yli 18 000 johti myönteiseen päätökseen. 

 

Hyvää huoltoa – sijainnista huolimatta

Iän myötä sotainvalidien vammat pahenivat ja toimintakyky aleni. Liiton tehtäväksi nousi vanhuuden turvaaminen, ja siinä työssä tarvittiin yhä laitoksia. Kauniala muutettiin vuonna 1966 sotavammasairaalaksi, ja siihen tehtyjen laajennusten ja korjausten ansiosta se kehittyi entistä merkittävämmäksi huoltolaitokseksi.

Liiton laitoskantaa täydennettiin vielä 1970-luvulla, kun liitto sai Vapaussodan Invaliidien Liitolta Mikkelissä sijaitsevan Kyyhkylän tilan ja sen mukana Kyyhkylän invalidikodin. Paikalle rakennettiin vuonna 1973 toimintansa aloittanut kuntoutussairaala Kyyhkylä, joka oli liiton ensimmäinen yleisvammaisille tarkoitettu huoltolaitos.

Vanhuus piti turvata myös maakunnissa asuville sotainvalideille, joita ei haluttu sijoittaa vanhainkoteihin, sillä niissä oli pääosin huonokuntoisia potilaita.

 

Veljes- ja sairaskotien verkosto koko maahan

Pohjois-Karjalassa valmistui pitkään suunniteltu sairaskoti vuonna 1978. Iisalmessa rakennettiin vastaava sairaskoti vuonna 1982. Veljesliitto suhtautui veljeskoteihin aluksi nihkeästi, mutta Pohjois-Karjalasta ja Iisalmesta saadut hyvät kokemukset muuttivat sen kannan. Veljesliitto ja Tapaturmaviraston johto linjasivat vuonna 1982, että sairaskotien perustaminen oli hyvä keino varmistaa sotainvalidien laitoshuolto myös läänintasolla. Valtio osallistui sairaskotiverkoston rakentamiseen ja vastasi niiden kustannuksista yhdessä Raha-automaattiyhdistyksen sekä yksityisten rahoittajien kanssa.

Valtio ja kunnat pitivät tärkeänä, että sairaskodit tulisivat sotavammaisten huoltotarpeen vähennettyä osaksi yleistä sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää. 1990-luvun alussa toiminnassa oli koko maan kattava sairas- ja veljeskotien verkosto, joka toimii tänäkin päivänä. Laitokset palvelevat alkuaikojen suunnitelmien mukaisesti myös muuta väestöä.

 

Kotiin tuotua tukea

Enin sotainvalideista halusi asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Liitto oli heti sotien jälkeen tukenut kotona asumista muun muassa asunnon parannustöihin myönnettävillä perusavustuksilla, mutta voimakkaammin asiaan paneuduttiin 1970-luvulla.

Uusien laitosten rakentamisen sijaan painopiste siirrettiin nyt kotiolojen parantamiseen. Sotainvalidien asuinolot vaihtelivat suuresti: osa asui huonokuntoisissa asunnoissa eikä useisiin taloihin tullut edes juoksevaa vettä. Liitto alkoi hallinnoida RAY:n rahoittamaa hanketta, jossa sotainvalidien asuntoja muokattiin niin, että niissä oli turvallista asua. Piireihin palkattiin korjausneuvojia, jotka kartoittivat kodissa tarvittavia muutoksia.

Vuodesta 2001 alkaen toimintaa on hallinnoinut Vanhustyön Keskusliitto, ja palvelu auttaa myös muuta vanhusväestöä. Toiminta on ollut suosittua: vuoteen 2015 mennessä korjauksia on tehty kaik­kiaan yli 15 000 sotainvaliditaloudessa.

 

Avustajatoiminnalla apua arkeen

Sotainvalidien kunnalliset palvelut eivät ennen 2000-lukua koskeneet alle 30 %:n sotainvalideja. Syrjäseuduilla avun tarve oli usein kasvukeskuksia suurempi.

Tilannetta paikkaamaan kehitettiin Veljesliiton avustajatoiminta, jonka juuret ovat Pohjois-Savossa.

Iisalmen Seudun Sotainvalidit järjestivät itse palveluista vaille jääville sotainvalideille muun muassa siivousapua. Toimintamallia kokeiltiin pian myös muissa alueen osastoissa, jotka tekivät yhteistyötä paikallisten työvoimaviranomaisten kanssa ja palkkasivat pitkäaikaistyöttömiä sotainvalidien avuksi. Toimiva malli laajennettiin vuonna 1998 lähes koko maan kattavaksi, Veljesliiton hallinnoimaksi toiminnaksi, jota tehdään yhteistyössä Työministeriön kanssa. Palvelun piiriin voivat hakeutua kaikki veteraanitaloudet, myös veteraanien puolisot.

Avustajatoiminnan rahoituksesta vastaavat Ely-keskukset, TE-toimistot, kunnat sekä Veljesliitto ja veteraanijärjestöt sekä eräät muut veteraaneja tukevat tahot.

Kiireettömällä, seurustelun merkitystä ja asiakkaan tarpeita korostavalla toiminnalla tuetaan sotainvalidien, puolisojen ja leskien sekä muiden veteraanien kotona asumista. He arvostavat palvelua suuresti ja pitävät sen jatkamista tärkeänä.

 

Laitosten myynnistä varoja sotainvalidityöhön

Vuonna 2005 Veljesliitto luopui valtakunnallisesta Syyskeräyksestä, mutta piirit ja osastot saattoivat halutessaan jatkaa keräyksiä itsenäisesti. Vuodesta 2007 alkaen Veljesliitto on ollut mukana veteraanijärjestöjen yhteisissä keräyksissä. Liitto otti erityisesti 2000-luvulta alkaen kokonaisvaltaisemman vastuun myös sotainvalidien puolisoista ja leskistä, joten lisärahoitukselle oli tarvetta. Vastaus löytyi liiton omistamien laitosten myynnistä.

Ensimmäisenä myytiin Kaskisaaren kuntoutumislaitos vuonna 2000, ja sen toiminnot siirrettiin Kaunialaan. Pian sen jälkeen myytiin Kyyhkylä kahdessa erässä ja viimeisenä Kaunialan sotavammasairaala jouluna 2006.

Kyyhkylän ja Kaunialan osalta sotainvalidien tulevat tarpeet turvattiin, sillä Veljesliitto säilytti toistaiseksi merkittävän päätäntävallan kauppojen seurauksena syntyneen Kyyhkylä-säätiön ja Kaunialan Sairaala Oy:n hallintoelimissä.

Laitosten myynnistä Veljesliitto saikin sitä varallisuutta, jolla alemman organisaation toiminta on liiton myöntämän huolto- ja tukirahan turvin tarkoitus turvata loppuun saakka.

 

Lähde:Sotainvalidit edellä käyden – vammoista huolimatta. Sotainvalidien Veljesliitto 75 vuotta.

 

 

 

 

Edellä käyden - vammoista huolimatta.

Sotainvalidien Veljesliitto on vuonna 1940 sotainvalidien itsensä perustama veteraani- ja vammaisjärjestö. Sen tavoitteena on pitää huolta sotainvalideista sekä heidän puolisoistaan ja leskistään.

Lue lisää www.sotainvalidit.fi

Tutustu julkaisijan muuhun lehdistöaineistoon

Mediapankki

Julkaisijan muita tiedotteita

Hae kategoriasta

Kategorian julkaisijoita

Kategorian uusimmat

ePressin asiakkaita
Trafi Radisson Blu Tellabs