Kansaneläkelaitos maksoi vakuutetuille sairausvakuutuslain ja Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista annetun lain nojalla matkakustannusten korvausta vakuutetun omavastuuosuuden ylittävältä osin. Kuljetusten järjestäminen ei kuitenkaan kuulunut Kansaneläkelaitoksen vastuulle.
Kansaneläkelaitos oli allekirjoittanut 4.2.2010 Suomen Taksiliitto ry:n kanssa runkosopimuksen, jossa oli sovittu edellä tarkoitettujen matkakustannusten korvausten maksamisesta sähköisellä suorakorvausmenettelyllä kuljetuksen suorittaneille taksiyrittäjille. Runkosopimuksen mukaan Kansaneläkelaitoksen ja taksialan määrittelemillä alueellisilla taksiyhtiöillä oli oikeus liittyä runkosopimukseen tekemällä sopimus sähköisestä suorakorvausmenettelystä Kansaneläkelaitoksen asianomaisen vakuutuspiirin kanssa siten, että kunkin vakuutuspiirin alueen tilausvälityskeskustoiminnasta vastasi yksi taksiyhtiö. Kansaneläkelaitoksen seitsemän vakuutuspiiriä olivat allekirjoittaneet sopimukset sähköisestä suorakorvausmenettelystä erikseen valittujen alueellisten taksiyhtiöiden kanssa 16.2.2010–4.5.2011 välisenä aikana. Sopimusten sisältämistä järjestelyistä ja suorakorvausmenettelystä ei ollut järjestetty tarjouskilpailua.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, saatuaan ennakkoratkaisun unionin tuomioistuimelta (asia C-269/14, Kansaneläkelaitos), että Kansaneläkelaitoksen ja Suomen Taksiliitto ry:n välinen runkosopimus ja sen perusteella tehdyt alueelliset suorakorvaussopimukset muodostivat yhdessä sopimuskokonaisuuden, jota oli pidettävä hankintalain 5 §:n 6 kohdassa tarkoitettuna palveluja koskevana käyttöoikeussopimuksena. Näin ollen korkein hallinto-oikeus katsoi, kuten markkinaoikeuskin, että Kansaneläkelaitos oli menetellyt hankintalain vastaisesti, kun se ei ollut kilpailuttanut kysymyksessä olevaa palveluja koskevaa käyttöoikeussopimusta.
Korkein hallinto-oikeus kumosi markkinaoikeuden 10.7.2012 antaman päätöksen Kansaneläkelaitokselle asetetun kilpailuttamisvelvoitteen osalta. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että hankintalain (348/2007) 76 §:n 1 momentin 1–3 kohdassa säädetyt ensisijaisiksi seuraamuksiksi tarkoitetut niin sanotut reaalikeinot eivät ole olleet markkinaoikeuden käytettävissä asiassa seuraamusta harkittaessa. Niiden käyttäminen olisi merkinnyt puuttumista sopimusten sitovuuteen. Koska hakemukset markkinaoikeuteen oli pantu vireille vasta hankintalaissa tarkoitetun hankintasopimuksen tekemisen jälkeen, oli hyvitysmaksu tässä asiassa ensisijainen oikeussuojakeino eikä asiassa tullut arvioitavaksi, aiheutuisiko hankintalain (348/2007) 76 §:n 1 momentin 1–3 kohdassa tarkoitetusta toimenpiteestä hankintayksikölle, muiden oikeuksille tai yleisen edun kannalta suurempaa haittaa kuin toimenpiteen edut olisivat. Asiaa ei ollut arvioitava toisin myöskään sen johdosta, että sopimuksen sitovuuteen puuttuminen oli sinänsä mahdollistettu hankintalain muutoksella (321/2010) 1.6.2010 tai sen jälkeen aloitetuissa hankintamenettelyissä, jotka koskivat muita kuin palveluja koskevia käyttöoikeussopimuksia. Asiassa ei ollut hyvitysmaksun määräämisen edellytyksiä.
Yhteystiedot:
Jaana Lappalainen, viestintäpäällikkö, 050 308 7574
Korkein hallinto-oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa hallintolainkäyttöasioissa. Suurin osa korkeimmassa hallinto-oikeudessa ratkaistavista asioista tulee valituksina muista hallintotuomioistuimista. KHO:n päätöksistä ei voi valittaa.
© Koodiviidakko Oy - Y-tunnus 1939962-1